ANNA:
Sa oikuks itsekkääksi etkö sano, kun aarteesi niin kiihkeästi saada ma itselleni halusin?
NIILO SKALM:
En, en. Sun lemmestäsi mittaamattomasta nyt olen varmempi kuin ennen koskaan. Kuin empisinkään silloin jättää mä sun haltuus kalleintani! Ota tää, on kaukana ja vaaroiss' ollessain mun ihanata tietää, sydämellään sit' että kantaa oma armahani. (Ripustaa amuletin Annan kaulaan.) Mut aika rientää, tehtäväni suuri mua vuorostaan nyt luokseen viittoo jo. Jää hyvästi, mun ikilemmittyni!
(Syleilee nopeasti Annaa ja rientää ovelle, jossa kuitenkin
äkkiä pysähtyy ja käden otsalleen nostaen puhuu itsekseen).
Ah, uskotonko itselleni nyt ma tällä teollani ollut oisin?
ANNA:
Mi aatos kaamea sun valtasi, kun synkästi noin etees tuijotat?
NIILO SKALM:
Ah, äitini niin elävästi näin kuin edessäni tässä ois hän seissyt ja mulle varoittaen, huolissansa unt' äsken näkemäänsä kertonut. Mut kajastusta eilisestä vain se oli: kaupungissa luona olin ma äitini ja vasta näkemänsä hän unen silloin kertoi.