ANNA:
Turmiota ah, ennustiko se?
NIILO SKALM En hetkeä sit' ihanaa, min täällä viettää sain, sen muistelulla tahdo tärvellä. Ei! unet unina! Sun lempes yksin on mulle kaikki, suureen maaliini se siivillään mun kantaa. — Haltuhun sa jääös korkeimman. Nyt hyvästi!
(Poistuu.)
ANNA (yksin, palaten hitaasti pöydän luo):
Hän rientää pois ja askeltensa kaiku jo kuulumasta lakkaa. Äänensä, nuo sanat rakkaat, korvissani soivat vain lailla taivahaisen musiikin, ja suudelmansa huuliani yhä ma polttelevan tunnen. (Ottaa amuletin kaulastaan ja katselee sitä.) Tämän mulle hän jätti siis; on mustat epäluulot nyt rinnastani kaikonneet; nyt tiedän: mua yksin lempii hän. En teeskentelyn mä jälkeäkään käytöksessään nähnyt, kuin kirja avonaiset kasvons' ovat ja sanansa niin suorat, miehekkäät. (Laskee amuletin pöydälle, istuutuu tuolille ja painaa käsin rintaansa.) Oi kuinka täys nyt onkaan sydämeni! Kuin kestänenkään päivät eron raskaan, kun nyt jo jälkehensä huutaa niin mun sydämeni tuskass' äänekkäässä ja silmät uskolliset jälleen nähdä ja kuulla ääntänsä se himoitsee! Niin kauan sillä tiellään viipyy hän! — Oo, Ievottuus tää mistä leyhähti nyt äkkiä mun rintaani: ma etten hänt' enää näkisi, en ääntään kuulis? Tää viimeinenkö kohtaus ollut ois, kun juuri toisemme me löysimme? Ah ei! Niin leikkiä ei julmasti tok' onnellamme taivaan vallat voi! Pois aavistukset pahat kaikotkaa, en alkuhunsa salli särkyvän mun nuoren onneni! (Painaa vaieten päänsä käsiin.) Tuo aattehensa, mi häntä hurmaan saakka innoittaa, on outo, vaarallinen, pahoja vain aavistuksia se mulle tuo. Oh, jospa siitä vieroitetuks hänet ma saada voisin? Niin, miks kaikkea en nyt jo siinä asiassa tehnyt, miks —
HOVIPOIKA (avaten oikealla olevan oven selälleen):
Hänen Armonsa Herttuatar!
(Herttuatar astuu sisään. Anna kavahtaa ylös ja niijaa syvään. Hovipoika asettuu ovenpieleen seisomaan.)