Oo, nyt ma ymmärrän! (Syrjään:) Mi oiva tilaisuus täss' aukenevi kostaa herttualle ja samoin tuolle Skalmille, jonk' arvaan myös liitoss' olevan ja jonka tiedän nyt kilpailijakseni. (Annalle.) Sanoa mun julki täytyy: Minerva ja Venus te samass' ootte persoonassa, sillä teiss' yhtyy nero lahjaan kauneuden. Oi Venus-Minerva, mua käskekää ja orjana ma täytän tahtonne!
ANNA:
En käskeä ma tahdo, sanon vain: se suosiostain varma olla saa, ken tyhjäks tämän hullutuksen tekee.
GONSIESKY:
Te minuun luottaa saatte! Tähtenne oon henkenikin valmis uhraamaan. Mun tekojani tästä hetkest' alkain yks ainut ohjaa tahto. — Suosioonne ma pyydän sulkeutua, sitten oitis käyn työhön käsiksi!
(Suutelee Annan kättä ja poistuu vasemmalle.)
ANNA (yksin):
Niin ihmeen vaiti mun sydämeni on. — Ma uneksinko? Ei, juurhan Gonsiesky täältä poistui, hän käyntiin koneiston tuon kaamean nyt ryhtyy saattamaan. — Mun tahdostani tää tapahtuiko? — Ei, ei yksin mun, vaan Pyhä Neitsyt siinä myötä on, niin selvästi hän tahtons' ilmaisi. Siks alistuen sydän vaikenee, se viittausta ylhää noudattain on lemmenuhrin suuren uhrannut. Sua rukoilen nyt, taivaan pyhä äiti, suo hyvään loppuun kaiken johtua!
Esirippu.