Sun suurta uskoas ma kadehdin.
Sen mistä, veikko, tavoittanut olet?
NIILO SKALM:
Hm! Petrus Särkilahden, enoni, se perintöä lie: vei hehkuva tuo uskonsa myös hänet voittoon.
VESTGÖTHE:
Vaikk' alkuaan hän yksin seistä sai.
NIILO SKALM:
Niin juuri. — Kuinka liekin, itänyt tää aate vuosia on sielussani, siks kunnes täyteen kukkahansa se puhkes yhtä rintaa tuntehen viel' ihanamman kanssa — ei, ei niin, ne molemmat on yhtä ihanat ja yhtä lähellä mun sydäntäni! — Mut aatteles, tää eikö ihmeellistä: niin kohta kuin tuo suomalainen aate mun oli sielussani selvinnyt, sain myöskin muiden suusta kuulla sen. Kuin ilmassa sen tunsin leijaavan mä ympärilläin, kaikkialla täällä, ja tosieloon pyrkivän kuin lapsi, mi emostaan jo irti päästä tahtoo. Ma siinä merkin nähnyt olen että on takana tään voimat korkeammat, ett' itse maailmoiden valtias on unelmamme todeks päättänyt. Siks uskoni niin järkkymätön on ja sellaiseks sen toivon muuttuvan myös sinussa. — Mut toisiakin tuolta ma nään jo saapuvan.
(Oikealta tulee Horn sekä joukko nuorempia aatelismiehiä ja upseereja.)
HORN (tervehtien edellisiä):
Kas enempää tääll' eikö herroja oo vielä koolla? Mit' uutta muuten?