Tiedän jo! Hän ennen matkaani sen mulle kertoi. Ah, äiti kulta, aina uniinsa hän luottaa niin. — Mut sikseen se! Sa miten sait paljon saaristossa aikoihin?
VESTGÖTHE:
En totta puhuin paljon. Tiedäthän, on kovin hidasta tää meidän kansa: se kyhnii, miettii, päätään kynsien, ja pankollensa jääpi mieluummin kuin toimeen ryhtyy vuoksi asian, mi omaan nahkaan suorastaan ei koske.
NIILO SKALM:
Mut liikkeelle kun suomalainen kerran on saatu, kahta, kolmea yks vastaa: kuin karhuja he ovat. — Olen varma, tää myrsky että talviunestaan on heidät herättävä.
VESTGÖTHE:
Senhän pian me nähdä saamme, sillä ovella jo myrsky on. — Sun vaikka intoas se loukkaa, sanoa mun sentään täytyy: on eelle meistä tapausten vyöry jo Iiiaks ehtinyt, se hyvää ei meill' ennusta: on valmistelut meillä vast' alussaan.
NIILO SKALM:
Sä epäilykses, veikko, nuo ainaiset jo heitä! Toiminnan nyt hetki lyönyt on ja sydämin on ehein meidän taistoon käytävä.