NIILO SKALM (yksin):
Mi jalo, uljas nainen onkaan hän ja ruhtinatar armost' Jumalan! Tään jälkeen innoin kaksinkertaisin ma häntä palveleva olen. (Klaus Vestgöthelle, joka ilmestyy oikeanpuoleiselle ovelle.) Veikko! Maan altako sa siihen kohosit, kun vielä matkall' olevan sun luulin?
(Tervehtivät toisiaan.)
VESTGÖTHE:
Ma saaristosta juuri koteusin. — Mut ihme nähdä, kasvot loistavat taas sulla, kuten kerran ennenkin, täss' samass' salissa kun tavattiin. Mi uusi liekään onnenpuuskaus sua kohdannut?
NIILO SKALM:
Niin kyllä, vaikkakin sen sanomatta tällä kertaa jätän. — Sa tulit muuten aikaan parhaaseen, näät herttua kun tänne kutsunut on koolle upseerit ja aatelin ja lopullisen vastauksen heiltä nyt vaatii, myötä vaiko vastahan he olla tahtovat; sen jälkeen aikoo hän itsehensä kansaan vedota.
VESTGÖTHE:
Sen tiedän jo. Kun läpi kaupungin ma äsken samosin, niin kuuluttajat juur' ilmoittivat siitä kansalle. — Sun äitis pikimmältään tapasin ma myös; niin huolissaan hän vuokses oli ja kiihkeästi multa uteli sun matkastas ja mitä yleensä on täällä tekeillä. — Hän kummallista ol' äsken nähnyt unta —