HERTTUA:
Te osaks, hyvät herrat, tunnette jo asemamme: herra veljemme kuink' alkanut on ahdistella meitä niin vaatimuksin monin, mahdottomin kuin julki riitaan meidät tarkoitus vain ärsyttää ois hällä. — Kohtuuton jo yksin eikö vaatimus se ole, ett' omaa lankoani vastaan mun ois sotaan käytävä? (Paheksumisen sorinaa kuulijain joukosta.) Ja tähän kun en suostua oo voinut yhtä vähän kuin muihin vaatimuksiin, jotka on yhtä kohtuuttomat laadultaan, niin vastaamahan siitä Tukholmaan on herra veljeni mun haastanut. Toi lähettinsä tänään Tukholmasta nyt yhä jyrkemmässä muodossa tuon saman haasteen: selvän sodan uhkan se sisältää, jos noudata en sitä. Tää kaikkityyni veruketta on: niin kerta kaikkiansa kuningas vain isän perinnön, maan tämän, tahtoo, pois riistää minulta ja teljetä mun perheineni vankilaan. Siks päätin täss' ahdingossa kansaan vedota. Sit' ennen, hyvät herrat, halusin ma teitä kuulla, selvill' ollakseni, mun puolellani seistä aijotteko, jos puhumaan käy välillämme aseet?
NIILO SKALM:
Ei valinnan oo varaa meillä, yksin jo vala meitä siihen velvoittaa.
(Hyväksymishuutoja toisten upseerien joukosta.)
HERTTUA:
Ma teidät tunnen, jalot upseerit, ja luottaa teihin tiedän voivani. Mut vanhempia vielä kuulla myös ma halusin, siks kutsun teille, Horn, ja teille, Fleming, toimitin; siis kuulla mun suokaa, lepoaika onko saanut teit' arvioimaan asiat myös meidän, eik' yksin kuninkahan kannalta?
HORN:
Ma Teidän Armollenne vakuuttaa voin molempien meidän puolesta: kun viimeks neuvoamme kysyttiin, sen yksistänsä Teidän Armonne vain etua me huoltain annoimme. Se silmämääränämme nytkin on, kun keinot viimeisetkin käyttämään me sodan välttämiseks neuvomme.