HORN:
Hm, sanan! Ja voipi laskea! Mut jospa hän ei tahdokaan? Ja Puolan kuningas? Teill' onko mustaa valkoisella siitä, kuin suuren laivaston ja armeijan hän tarvittaissa tänne toimittais?
HERTTUA (närkästyneenä):
Teist' eikö pelkkä sana ruhtinaan jo sinänsä oo kyllin sitova?
HORN:
On kyllä, Teidän Armonne, mut usein voi kiusalliset olosuhteet tyhjäks myös sanan tehdä ruhtinaallisen. Mun mainita on tuskin tarvis, että jo sodass' entisessä tekemistä on kyllin Puolalle. — Ei, muistuttaa mun nöyrimmästi vielä suotaneen: Ei omaa asemaansa kantamaan oo Suomen maalle suotu voimia. Tää ikivanha Ruotsin yhteys on meille sentään paras, turvallisin.
NIILO SKALM:
Mun sanaa pari Teidän Armonne täss' suoko lausua? (Herttua nyökäyttää kehoittavasti.) Jos vanhastaan on valtapiiriin Ruotsin kuulunut tää Suomemme, niin — jalot neuvosherrat, se mulle sanokaa —, miss' säädetty se on, ett' ikuisesti vastakin on vallittava saman tilanteen? Meill' eikö eloon omintakeiseen ja täysin itsenäiseen oikeus oo yhtä suuri kuin on Ruotsilla tai jokaisella muulla kansalla? Niin totta vapaita kuin alkujaan me suomalaiset olleet olemme, niin totta vapaiks holhovallasta me kansan vieraan tulla tahdomme. Te, jalot herrat, meidän voimamme niin arvioitte pieniksi. Ma sanon: on kuiva järki usein arkaileva, kun kyseess' ovat suuret asiat. On uskon voimalla ne voitettava ja usko sydämen on asia.
ÄÄNI NUORTEN JOUKOSTA
Se oikein sanottu on!