NIILO SKALM:
Suomalainen mun sydämeni sanoo: kohtalon on meille määräämä tää ajankohta. Nyt lipuin omin Suomen käytävä on kansain itsenäisten rintamaan. Ma tiedän, tunnen, että taivaan herra on itse puolellamme seisova ja ensi askeleemme ohjaava. Ma matkustanut Pohjan puolla oon ja kansaa puhutellut: alttiita he ovat asialle herttuan, ja kaikin valmiit häntä auttamaan. Siis epäröiden, syrjäss' seistenkö on meidän nähtävä, kun luomaan käy Suomen kansa omaa valtiota?
KIIHTYNEITÄ ÄÄNIÄ:
Ei, ei, me mukaan käymme! Herttuan me puolest' oomme valmiit taisteluun!
NIILO SKALM:
Ja valmiit suomalaisten kuninkaaksi myös hetken tullen hänet huutamaan. Niin, toverit, hän eläköön — hän, uuden ja itsenäisen Suomen valtias!
(Innokkaita eläköönhuutoja.)
HERTTUA (kädellään torjuen):
Ma pyydän, hyvät herrat, intonne tää, kiitettävä muuten, hillitkää! On aikaista tää liian sekä voisi — (Huomaa pölyisen upseerin, joka ilmestyy oikeanpuoliselle ovelle.) Mut mitä! Oikein näänkö? Tiedustaja tuoll' eikö seiso, jonka Uudenmaan me puoleen äsken lähetimme?
VIESTINTUOJA (astuen lähemmäs):