Haikein mielin kertoikin Juho, että hänen laupias samarialaisensa oli joutunut pitemmäksi aikaa sairaalaan ja että puulaaki oli siis hajonnut. Ja niin oli Juho tullut työnnetyksi entisille harharetkilleen.
— Sic volvere parcas! — lopetti Juho kertomuksensa.
Vähän myöhemmin näin sanomalehdistä, että Juhon huoltaja oli kuollut sairaalassa, joten puulaakin uudistamisestakaan ei ollut enää toiveita.
Karhuja.
Edellisestä on jo käynyt selville, että Riennon päätoimittaja istuskeli enimmiten kaikkialla muualla paitsi siellä, missä hänen virkansa puolesta olisi tullut istua. Mutta tyhjänä ei hänen navassaan kääntyvä ja huojuva nojatuolinsa toimitustunteina kuitenkaan ollut. Siinä istui tavallisesti eräs Riennon lukuisista karhuista.
Olen jo ennen maininnut, miten kauppias Parkkanen kävi vuokrasaataviaan karhuamassa, jyristen ja pauhaten sekä uhaten nostattaa kaikki Riennon kompeet kadulle. Saman tapaisia olivat edelleenkin hänen karhuamaretkensä: ne kulkivat kuin rajuilma päittemme yli. Milloin Silander sattui olemaan toimistossa, kun ovelle ilmestyi Parkkasen synkeä, parrakas hahmo kuin tuhoa ennustava ukonpilvi taivaanrannalle, silloin me Lundgrenin kanssa aina pelkästä hienotunteisuudesta poistuimme kiiruunkaupalla painohuoneeseen. Sinne kuulimme sitte ovien läpi Parkkasen jyrisevän passon, jota säesti Silanderin lepyttelevä ja suostutteleva ääni. Kun jyrinä vaimeni ja me painon akkunasta näimme Parkkasen poistuvan, uskalsimme jälleen palata toimitushuoneeseen, jossa Silander istui punottavana ja hämillään. Kaiken alta pilkisti jo kuitenkin näkyviin tyytyväisyys siitä, että kaikki oli sentään siksikin hyvin päättynyt.
— No niinpähän sitä siitäkin nikarasta taas päästiin! — lausui hän tupakkaa tarjoten.
Silander olikin esimerkiksi kelpaava mestari suoriutumaan hyvillä puheilla vaikeimmistakin situatsioneista. Parkkasen käynnit olivat sentään verraten harvinaisia, jota vastoin tuo alussa mainittu karhu oli, varsinkin kesäiseen aikaan, jokapäiväinen vieras toimistossamme.
Hän oli ammatiltaan kirjansitoja sekä muuten hyvissä varoissa oleva mies. Oliko hän tehnyt Riennolle ammattiinsa kuuluvia töitä vai muutenko Silander oli hänelle yksityisesti joutunut velkaan, siitä en niin tarkoin tullut selkoa ottaneeksi.
Puolenpäivän tienoissa, jolloin keskikesän aikaan ihmisen näkeminen Kolkkalan kaduilla oli harvinainen ihme, lähti herra Tarkki kirjansitojan verstaastaan liikkeelle. Läntistyneet tohvelit jaloissaan ja päällään vanha tohvelipalttoo tuo hyväntuulinen, lihava ja hyvinparroittunut elinkeinonharjottaja asteli verkalleen Kolkkalan katuja, joiden kivityksen lomasta ruohonkorret kaupungissa vallitsevan rauhan rohkaisemina pilkistivät esiin. Hän pysähtyi ensimaiseen kadunkulmaan ja silmäili haukotellen jokaiselle neljälle ilmansuunnalle. Mutta kun missäänpäin ei näkynyt mitään mielenkiintoa herättävää, maleksi hän seuraavaan kalmaan ja niin edelleen päämaaliaan kohti, joka oli Riennon toimitus.