Täytyi siis kaikin mokomin saada uudet jalkineet.
Sellainen toivomus oli kuitenkin paljon helpompi lausua kuin toteuttaa. Palkkaani oli kyllä hyvä joukko saamatta, mutta kassan sisällys ei koskaan ehtinyt nousta niin korkealle, että sillä olisi voinut kengät lunastaa, kun Tarkki tai joku muu minua paljon suuremmilla vaatimuksilla esiintyvä tuli ja korjasi sen haltuunsa. Itse sain vain parin markan tai korkeintaan viitosen eriä, niin että juuri ja juuri tupakissa pysyin.
Eräänä päivänä, kun Silander oli toimistossa, esitin hänelle jalkineitteni huolestuttavan tilan, näyttäen samalla suuremmaksi vakuudeksi niiden pohjia toimituspöydän yli.
— Kyllä sinun, näenmä, pitää välttämättä saada uudet kengät, — lausui hän lohduttavasti ja rupesi miettimään.
Hetken kuluttua kirkastui hänelle asia. Hän selaili ilmotuskirjaa ja virkkoi:
— Kuulehan, Riku, kyllä me saamme sinulle kengät. Suutari Kuosmanen on meille vielä hyvän joukon ilmotusvelkaa. Ei siis muuta kuin menet hänen kenkäkauppaansa ja valitset itsellesi hyvät jalkineet, joiden hinta sitten kuitataan Kuosmasen ilmotusvelkaan.
Tietysti minusta olisi ollut paljon mieluisempaa ostaa itselleni kengät käteisellä, mutta kun näytti mahdottomalta saada sitä tähän tarpeeseen, niin oli viisainta tyytyä Silanderin ehdotukseen. Niinpä meninkin illalla työstä päästyäni Kuosmasen puotiin ja rupesin valikoimaan kenkiä. Varasto oli sangen vähissä ja minä en löytänyt mieleisiä. Mutta muuallekaan ei ollut meneminen ja katupölyn tuhrimissa sukissakin tuntui kovin epämieluisalta edelleen kävellä. Niin valitsin joukosta hienoimmat ja samalla vähimmän sopimattomat. Ne olivat boxnahkaiset — ensi kerran taisin muuten kuulla suutarin vakuutuksen, että ne ovat "ehta box-nahkaa", mikä vaikutti minuun hyvin lumoavasti — englantilaismalliset nauhakengät. Kun ne oli kääritty pakettiin, selitin minä hiukan levotonna:
— Minä olen Riento-lehden aputoimittajia ja herra Silander käski minun ottaa kengät teidän ilmotustiliinne.
Kunnianarvoisan suutarimestarin naama sai tämän kuultuaan hyvin happaman ilmeen. Mitään protestia ei hän kuitenkaan tehnyt, vaan antoi mahdollisimman niukalla päännyökäyksellä suostumuksensa kauppaan. Arvatenkin lohdutti hän sittemmin itseään sillä, että minä en ollut tinkinyt penniäkään kenkien korkeasta hinnasta.
Heti kotiin tultua muutin uudet kenkäni jalkaan ja lähdin iltakävelylle. Ne olivat siron kapeat, mutta tavattoman pitkäkärkiset, niin että minusta alkoi väkisinkin tuntua, että jaloissani on kenkien asemesta sukset. Ja melkein kaikkien vastaantulijain katseet näyttivät vastustamattomasti kääntyvän niihin. Mutta minun täytyi nyt kerta kaikkiaan tyytyä niihin sellaisina kuin ne olivat sekä lohduttaa itseäni sillä, että yksi Kolkkalan kolmesta kauppaneuvoksesta käytti juuri samanlaisia kenkiä.