Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin. "Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.
Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun hän sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.
Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka hiljalleen tiimalasissa.
"Jumalan rauha, isä!" kuului ovensuusta.
"Ah, sinäkö se olet, poikani?" sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä tulijan suudeltavaksi.
Se oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin harmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen risti osotti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella palveli hän piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa rajottui kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltasin kävi lukemassa vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata pitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulenvalolla lukea.
Kun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä päivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli lukenut. Se oli "Sermones Jacobi de Lausanno". Mutta piispa ei nyt kuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä hänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.
Hän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui näin pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten valtaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien kanssa Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä riitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen — aivan kuten nuori munkki äsken — yksi neuvotteluihin osaa ottavista Ruotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli ilmotettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta ennenkuin hän saattoi piispan tehdä siitä osalliseksi, tuli tämän pyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta ja herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen hämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin herrat olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka tarkotuksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen kruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen vaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman yksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän tulla osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa sisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaansa luo sekä ilmaisi häntä uhkaavan vaaran.
Tämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen julkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen jälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti hänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut itselleen selväksi.
Hermostuneesti sormieli hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä, keskeytti äkkiä lukemisen ja lausui: