Kuningas, joka koko ajan oli ollut oikealla siivellä, oli myöskin huomannut, että vihollisen vasemmalla siivellä varustettiin hyökkäystä. Hän ratsasti suomalaisten luo ja huusi:
"Pojat, elkää suotta kalsotko miekkojanne vihollisten rautapaitoihin, vaan surmatkaa ensin hevonen, niin sitten te kyllä selviätte ratsastajastakin."
Ja ratsuväen väliin sijotetuille musketööreille huusi hän:
"Pysykää tyyninä elkääkä laukaisko, ennenkun vihollinen on niin lähellä, että te näette hänen silmävalkuaisensa."
Stålhandske kuuli takaansa seuraavan sananvaihdon:
"Olisi se sentään luontevampaa upottaa tuo lyömärautansa mieheen kuin hevoseen. Vaikka onhan se toisekseen niinkin kuin kuningas sanoi, että suotta niitä toisen rautapaitaa vastaan kalsoaa."
"Mutta kun tähtää iskunsa rautapaidan liitoksiin, kaulan tai nivusten kohdalle, niin kyllä tuupertuu mies. Niin kai minä aina olen tehnyt."
"Ollapa meilläkin rautapaidat! Vaikka kyllähän sitä oikeastaan on tappelussa paljon kevelämpi liikkua näin sarkatamineissa."
"On. Mutta mitähän varten se tuo Hanski yhä käyttää rautapaitaa, vaikka kuningaskin on siitä jo luopunut?"
"Muistona Puolan sodasta", lausui Stålhandske kääntyen juttelijoita kohti ja osottaen sormellaan rintahaarniskassa näkyvää musketinkuulan jättämää lovea.