Säpsähtäen silmäsi Lauri ympärilleen ja näki joka puolella synkkiä ja vihaisia katseita. Hän kyyristyi kokoon ja painoi päänsä alas. Kukaan ei puhunut mitään, nuotio savusi ja kihisi hiljalleen ja ulkona läiskyivät kylään saapuvien sotilasten askeleet.
* * * * *
Pitkin seuraavata viikkoa kokoontui Tydaleniin armeijan jäännösjoukkoja. Uudenvuoden aattona saapui de la Barre ratsuväen pääosaston kanssa. Muutamina viime päivinä oli ollut pakkasia ja uudenvuoden aamu valkeni kylmänä ja selkeänä. Uhkaavana ja painostavana kohotti vaalenevaa itätaivasta vasten kaljua lakeaan tunturiselänne, jonka yli armeijan oli kulettava etäistä kotimaata kohti. Kylästä oli saatu kaksi norjalaista oppaiksi tunturiharjanteen yli ja tietä tallatakseen lähti ratsuväki heti aamuhämärissä liikkeelle. Heitä seurasi kuormasto ja tykistö. Viimeisenä alkoi jalkaväki pitkissä, säännöttömissä kolonneissa kiivetä rinnettä ylös. Etummaisena kulki Turunläänin jalkaväenrykmentti ja sen edessä ajoi kenraali Armfelt kapeassa, keltaiseksi maalatussa reessään.
Puolenpäivän tienoissa ehti hämäläisrykmentin jälkipäässä kulkeva Rautalammin komppania ylös tunturinlaelle. Heidän eteensä aukenivat silmän kantamattomat lumiaavikot, joilla ei näkynyt puuta ei pensasta. Kuin jättiläissuuri musta käärme liikehti armeija valkeanhohtavalla pinnalla hitaasti eteenpäin. Taivaanrannalla punottavan auringon valossa kimaltelivat musketinpiiput ja pajunetit ja hauras lumi narskui tuhanten jalkojen sitä tallatessa. Pakkanen oli pureva ja idästä kävi raudankylmä viima. Heti suusta tullen muuttui hengitys valkoiseksi höyryksi ja kaikkien kulmakarvat, parrat ja korvalliset olivat vahvan, valkoisen kuurakerroksen peitossa. Kumarassa ja päät syvälle hartiain väliin vedettyinä huojui miehistö ääneti eteenpäin. Joskus kilahtivat olkapäillä roikkuvat musketit vastakkain ja sieltä ja täältä kuului väliin äkäinen kirous, kun joku oli kiväärinsä perällä satuttanut vieressään kulkevaa jäätyneeseen korvaan.
Iltapuolella päivää kiihtyi viima tuuleksi ja samalla alkoi pyryyttää. Lumituprut soentivat silmiä ja vaistonsa ohjaamina raahustivat miehet toistensa jälessä. Vihaisen tuulen ajama lumi tunkeusi joka paikkaan, sitä tarttui vaatteisiin, kasvoihin, päähineisiin. Yltäpäätä valkeina, huohottavina hahmoina kulkivat he eteenpäin itää kohti.
Pimeän tultua tapahtui armeijan etupäässä seisahdus ja toistensa kantapäitä poleksien pysähtyi vähitellen rykmentti toisensa jälkeen ja kaikki jäivät tylsinä ja tutisten paikalleen seisomaan. Sitten alkoi kuulua komennushuutoja, jotka siirtyivät eturinnasta pitkin rykmenttejä aina jälkipäähän saakka, ja joukot alkoivat vaivaloisesti lumessa kahlaten siirtyä toistensa ohi yhteiselle yöpaikalle. Oli tultu loivassa tunturinotkelmassa olevalle pienelle Öisandjärvelle, puolenkolmatta penikulman päähän Tydalenista. Tuuli ja lumituisku ei täällä järven rannalla ollut niin ankara, mutta sen sijaan tuntui pakkanen kiihtyvän.
Puita ei ollut missään näkyvissä, ainoastaan vaivaiskoivun latvoja pistihe siellä ja täällä lumesta esiin. Silloin alkoivat Pohjanmaan rykmentin miehet särkeä muskettejaan, kolhien niitä vastakkain. Tukit ja perät kokosivat he kasoihin ja virittivät nuotioita. Upseereista piittaamatta seurasivat toiset heidän esimerkkiään. Joka suunnalta kuului pauketta ja irtaantuneiden kiväärinpiippujen kilahtelua. Lumiryöpyn keskeltä vilahteli palavia kekäleitä, joilla kuletettiin tulta nuotiosta toiseen. Lumisina ja värjöttävinä, toisiaan tyrkkien, ärjyen ja kinaten tungeskelivat miehet pienten nuotioiden ympärille, joita oli yhtä mittaa viriteltävä ja kohennettava, ettei tuuli niitä olisi tyyten sammuttanut. Ne, jotka eivät lähelle päässeet, työnsivät toisten olkapäiden yli punottavia ja turvonneita käsiään tulta kohti tai kurkottivat pajunetin kärkeen pistettyjä jäätyneitä leipäkannikoita, saadakseen ne hiukan sulamaan.
Lauri kyyrötti polvillaan rautalampilaisten nuotiolla ja tunsi ruumiissaan jonkunlaista lämpöä. Tuomas oli pakottanut hänet hieromaan korviaan ja käsiään lumella ja hänen takanaan oli toisia miehiä tiheänä seinänä. Jyrsittyään palan tulessa sulatettua leipää, jonka Tuomas oli hänelle ojentanut, rupesi häntä raukasemaan. Yhtämittaa torkahteli hänen päänsä alas ja hän meni toisinaan jonkunlaiseen unenhorrokseen. Silloin näki hän aina mustan saunanoven, kallellaan olevan kaivonpylvään ja kuuli tuulessa heiluvan ämpärin vingahtelevan. Ja joka kerta kun tämä kuva palautui hänen silmiinsä, ihmetteli hän sitä, miksei kaivonpylväs kaadu.
Mutta kiväärinperiä ei kauan riittänyt polttaa. Aamuyöstä alkoivat nuotiot riutua ja sammua. Epätoivossaan työntelivät miehet palelevia käsiään mustuvaan hiilokseen ja saivat ihoonsa rakkoja ja palohaavoja, jotka pakkasessa kirvelivät tulisesti. Enimmät koettivat pitää itseään lämpiminä, tai paremmin sanoen, estää itseään jäätymästä, tömistämällä jalkojaan, hakkaamalla käsiään rinnan yli ja toisiaan kumoon tyrkkimällä. Pimeydestä kantoi tuuli valitusta ja parkunaa. Ne olivat haavottuneita, jotka olivat kulkeneet kuormastossa ja joiden tuskat pakkasessa olivat käyneet kaksinkertaisiksi.
Vihdoin alkoi päivä hämärtää. Aamuyöstä oli Tuomas vähän päästä tyrkännyt Lauria kylkeen ja komentanut pysymään liikkeessä. Ne jotka olivat tylsinä väristen asettuneet yhdessä kohti kyyröttämään, olivat päivän vaietessa kontistuneet liikkumattomiksi. Koko armeijasta huomattiin siten paleltuneen muutamia satoja kuoliaaksi. Samoin makasi joukko hevosia jäätyneinä hangella. Osalta miehiä olivat yön aikana paleltuneet jalat, joten he eivät omin neuvoin kyenneet matkaa jatkamaan. Heidät sijotettiin rekiin, mutta kaikki matkalle kykenemättömät eivät niihin sopineet. Hangella vilunpuistatuksissa maaten ja houraillen saivat he jäädä jälelle, kun armeija ikäänkuin heidän huutojaan paeten lähti nopeasti liikkeelle ja katosi lumipyryyn.