Tultuani mielestäni tarpeeksi kauas polulta heittäydyin lopen uupuneena selälleni laajalle rahkamättäälle, johon vaivuin kuin parhaalle untuvapatjalle. Mättään reunoilla kasvavat suokanervat suojasivat minua siksi hyvin, että minut saattoi keksiä vasta ihan viereen tultua. Porraspuilta lähdettyäni olin hyppinyt pitkin rahkamättäitä, joissa jalanjälkiä ei pitkäksi aikaa jäänyt näkyviin. Saatoin siis kutakuinkin turvallisesti heittäytyä väsymykseni valtaan.
Aurinko oli noussut ja hiveli tuoreella lämpimällään minun puolialastonta, runneltua ruumistani. Jossakin lähelläni äänteli suokurppa, ja ylhäällä ilmassa toisteli yksitoikkoista säveltään taivaanvuohi. Pian kuitenkin tunkeutui korviini toisenlaisiakin ääniä, sillä etäältä suonreunoilta rupesi kuulumaan takaa-ajavien kasakkain huutoja ja ärhentelyä. Mutta kanervat ympärilläni tuoksuivat unettavasti, ja heittäen itseni Jumalan huomaan vaivuin sikeään uneen.
Päivä oli sivuuttanut jo puolen, kun vihdoinkin heräsin. Raajani olivat kankeat, ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta, jota paitsi tunsin kiukkuista nälkää. Vihollisten äänet olivat vaienneet, ja kun makuultani varovasti ja puolittain kohosin ympärilleni tähystelemään, en huomannut millään suunnalla, niin kauas kuin silmä kantoi, ainuttakaan elävää olentoa. Heinäkuun aurinko vain valoi polttavaa hellettään harmaan suomaiseman yli. Niin tuskallista kuin se aluksi olikin, nousin kuitenkin seisoalleni ja lähdin pyrkimään suon toista laitaa kohti. Kuljin edelleenkin mättäältä mättäälle, sillä pitkospuille en varovaisuuden vuoksi huolinut palata. Matkallani tapasin laajan muurainalueenkin, ja noilla parhaimmilleen kypsyneillä mehevillä suon antimilla tyydytin pahimman nälkäni.
Päästyäni kuusimetsää kasvavalle maalle suuntasin kulkuni sinnepäin, missä tiesin kohtaavani Suorlahteen vievän tien. Sikäli kuin jäseneni ehtivät jonkin verran vertyä, sujui matkani paremmin. Aurinko alkoi painua jo kuusien taakse, kun saavuin tielle. Ympärilläni oli kesäillan tyyni rauha. Hetken kuunneltuani ja pantuani korvani maata vastenkin en erottanut muita ääniä kuin lintujen liverrystä. Silloin lähdin rohkeasti kulkemaan tietä pitkin. Siinä kävellessäni muistelin viimeisiä kokemiani, ja minua rupesivat kovasti säälittämään toiset vangit, joita kasakat eilen olivat mukanaan raahanneet. He saivat varmaankin, samaan aikaan kuin minä täällä turvassa astelin, kärsiä kovinta kidutusta minun pakoni tähden.
Sivuutettuani erään tien mutkan pysähdyin äkkiä kuin salaman lyömänä. Noin parinkymmenen sylen päässä ratsasti käymäjalkaa vastaani kaksi kasakkaa. Ensiksi välähti päähäni ajatus hypätä syrjään ja paeta kuusten suojassa. Mutta se oli myöhäistä, sillä he huomasivat minut luonnollisesti heti ja pyssyään ojentaen komensivat minua pysymään alallani. Rauhalliseksi tekeytyen jäinkin paikalleni, kunnes he ehtivät luokseni.
»Kuda tij idjosh (minnekä sinä menet)?» kysyi heistä toinen hevosensa pysäyttäen.
»Domoi (kotiin)», vastasin minä ja lisäsin sitten suomeksi: »Toverinne päästivät minut vapaaksi».
Kysymyksestään päättäen olivat he toista joukkuetta kuin ne, jotka minut olivat Suorlahdessa vanginneet, ja se rauhoitti minua hiukan.
He vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, joista ymmärsin heidän aikovan ottaa minut mukaansa. Toinen, jolla oli savuava piippu hampaissa, lähti hiljalleen ratsastamaan eteenpäin, mutta toinen komensi minua pitämään kiinni hänen hevostaan. Hänellä oli siis nähtävästi aikomus laskeutua satulasta ja sitoa minun käteni.
»Katso nyt, Tapani, eteesi ja varo toista kertaa joutumasta surman silmukkaan», sanoin itselleni, pitäen tarkasti silmällä kasakan liikkeitä, samalla kuin hänen käskynsä mukaisesti pidin hevosta turvan alta.