Kasakalla oli selkänsä takana satulassa kaikenlaista ryöstösaalista, kuparikattiloita, pyttyjä ja nyyttejä. Sen vuoksi täytyi hänen satulasta noustakseen ja saadakseen toisen jalkansa niiden yli kumartua syvään. Vilkaisin hänen edelleen ratsastanutta toveriaan ja näin hänen kadonneen saman tienmutkan taa, joka minut vasta ansaan saattoi. Tartuin silloin salamannopeasti kasakkaa niskasta ja painoin häntä vieläkin alemmas, niin että hän jäi tuohon luonnottomaan asentoon kiikkumaan, voimatta minun niskasta nujertaessani edes huutaakaan. Sitten tempasin hänen vasemmalla kupeellaan roikkuvan miekan ja upotin sen hänen ruumiiseensa, niin että hän sätkytellen ja koristen putosi alas tielle.
Otin nyt kiireesti arvokkaimmilta näyttävät hänen kuljettamastaan ryöstösaaliista sekä hänen miekkansa ja pistoolinsa ja livahdin kuusten suojaan, huolimatta suinkaan jäädä odottamaan, kunnes toinen kasakka palaisi toveriaan etsimään. Päästyäni turvalliseen paikkaan syvemmälle metsään ryhdyin saalistani tarkastamaan. Siinä oli ensinnäkin villakankaasta valmistettu viheriäinen kauhtana, joka oli minulle heti hyvään tarpeeseen alkavaa yökylmää vastaan. Eräästä sangen painavalta tuntuvasta mytystä löysin lähemmäs tuhat taaleria rahaa ja nahkapussin, jossa oli kultasormuksia, korvarenkaita ja solkia.
Sormuksia silmäillessäni osui katseeni muutamaan pieneen, kullattuun hopeasormukseen, joka sai minut ankarasti säpsähtämään ja vapisemaan kautta ruumiini. Tempasin kiireesti sormuksen hyppysiini ja katsoin sen sisäpuolelle. Tällöin en voinut pidättää pientä huudahdusta, sillä sormuksen sisäpuolella seisoi kuin seisoikin kirjoitus: »Muisto ystävältäsi Tapanilta».
* * * * *
KOLMAS LUKU.
Seikkailuni Maanselän saloilla ja eroni rajamajurin palveluksesta.
Jääköön lähemmin kuvailematta se synkeä mieliala, minkä minussa synnytti tuo onneton sormuslöytöni. Jyskyttävin ohimoin tuijotin siihen kauan, tajuamatta muuta, kuin että Riika, jota en Käkisalmesta lähtöni jälkeen ollut tavannut, oli monen muun kansalaiseni kanssa joutunut raakojen kasakkain uhriksi. Oliko julma kidutus päättänyt hänen nuoren elämänsä vai oliko hänet vankina raahattu kauas Venäjälle, siihen ei mykkä sormus voinut antaa mitään valaistusta. Kun vihdoinkin kykenin hieman selvemmin asiaa harkitsemaan, käsitin, että Riikan oli täytynyt jossakin Käkisalmen puolella joutua vihollisten valtaan, sillä muuten ei hänen sormuksensa olisi voinut tulla kasakan ryöstösaaliiksi. Mutta mitä minun oli nyt tehtävä? Harvoin olen elämäni varrella tuntenut itseäni niin neuvottomaksi ja avuttomaksi kuin tätä kysymystä harkitessani. Jos olisi ollut hitunenkaan toivon mahdollisuutta päästä lemmittyni jäljille, en olisi hetkeäkään empinyt lähteä seurailemaan häntä vaikka Venäjän toiseen ääreen ja panna oma elämäni alttiiksi pelastaakseni hänet orjuudesta. Mutta nyt näyttivät kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko kaakkoisin kulma maatamme oli jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän kuin turhaa lähteä sieltä urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin minä en ymmärtänyt muuta kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan huomaan, sillä että hän oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla pieni varmuuden kipinä.
Itse ryhdyin niihin toimiin, mihin minua virkani tilanhoitajana ensi kädessä velvoittivat. Saatuani Suorlahden väen koolle asetin eri suunnille vartijoita, joiden tuli määrätyillä merkeillä antaa kartanoon tieto, jos vihollisia näkyisi, sekä ryhdyin sitten kiireesti viljan korjuuseen. Rannassa pidettiin veneitä aina lähtövalmiina, ja miehillä oli aseet mukana työpaikallaan. Täten muistutimme niitä juutalaisia, jotka Baabelin vankeudesta palattuaan saivat työskennellä miekka toisessa ja muurauslasta toisessa kädessä.
Onnellisesti saatiin vilja korjatuksi ja puiduksi. Noin seitsemisenkymmentä tynnyriä jyviä kuljetin sitten veneillä Savonlinnaan, jossa nyt miehistöineen isännöitsi Käkisalmen linnan entinen päällikkö, eversti Stjernschantz, ja jossa myöskin sain viimeisen kerran isääni tavata. Häneltä kuulin, että Riikan isä oli vähän ennen piiritystä kuollut kulkutautiin ja että Riika kohta sen jälkeen, yksin jääneenä, oli lähtenyt jonkin sukulaisensa luo Viipurin tienoille. Sen enempää ei isäni hänestä tiennyt. Hänen oli siis täytynyt joko perillä tai jo matkallaan joutua jonkin vihollisjoukon valtaan.
Savonlinnasta palattuani lastasin jäljellä olevat jyvät veneisiin ja lähdin niitä kuljettamaan Pielisjärvelle jättäen Suorlahden kartanon typötyhjäksi oman onnensa nojaan. Kun huhuja levisi vihollisten tulosta aina Pielisjärvelle saakka, poltatti majuri Affleck ne viljavarat, joita ei voitu ottaa mukaan eikä ehditty väestölle jakaa, ja sitten lähdimme rekikelejä hyväksemme käyttäen edelleen Nurmekseen ja sieltä Kajaaniin. Levättyämme pari päivää Kajaanin linnassa komensi majuri minut tiedusteluretkelle Nurmekseen. Miehistökseni sain kolme aseilla hyvin varustettua rotevaa renkiä.