»Sitokaa tuo vaari, hänellä on joitakin pirun konsteja tekeillä», komensin minä, ja tuossa tuokiossa oli kiroileva äijä sidottu käsistään ja jaloistaan. Kiireesti vedimme senjälkeen vaatteet päälle ja saappaat jalkoihin.
»Meidän on viisainta lähteä heti matkaan, sillä varmaankin majailee täällä jossakin lähistöllä karjalaisia sissejä», sanoin minä miehille.
»Mutta mitä teemme tuolle vaarille?» kysyi yksi miehistä.
»Jätämme siihen, kunnes hänen poikahulttionsa apureineen tulee häntä pelastamaan. Mutta ettei hän ennen aikojaan siitä liikkeelle pääsisi, on meidän paras sitoa hänen aviosiippansakin, joka piileskelee tuolla uunilla.»
Pari miehistä sieppasi muorin alas, ja tuossa tuokiossa makasi hänkin sidottuna.
»Ja nyt taipaleelle, niin että tuli suksista suihkaa!» huusin, ja kiireesti työnnyimme pihalle.
Mutta juuri kun olimme valmiina heittäytymään suksillemme, kuului reen kitinää, ja samassa ajoi pihalle neljä hevosta. Reistä karkasi toistakymmentä pitkillä keihäillä varustettua partaniekkaa, jotka ympäröivät meidät kolmelta puolen. Tempasin pistoolini ja laukaisin ne peräkkäin lähinnä seisovia kohti, sivaltaen heti sen jälkeen miekkani. Mieheni eivät ehtineet muskettejaan laukaista, vaan alkoivat perillä huitoa ympärilleen. Pimeä vaikeutti taistelua, me tulimme tungetuiksi erilleen toisistamme, ja yksin jääneenä puolustin minä itseäni pirtin nurkan luona.
Hetken aikaa torjuttuani vihollisten uhkaavia keihäitä ja haavoitettuani heistä hyvänlaisesti ainakin kahta, kuulin toisten huudoista, että kaksi tovereistani oli kaatunut ja kolmas saatu vangiksi. Samassa jakaantui minua ahdistava joukko kahtia, antaen tietä eräälle rotevalle sissille, joka oli siepannut vahvan aisakoivun ja tavoitti sillä olkainsa takaa minua lyödäkseen. Ketterästi syrjään hypäten väistin minä vaarallisen iskun, mutta toista lyöntiä miekalla torjuessani meni kunnon aseeni kappaleiksi. Samalla sain pari keihäänpistoa käsivarteeni ja minuun käytiin joka puolelta käsiksi. Hetkistä myöhemmin makasin minä käsistä ja jaloista niiniköydellä sidottuna ainoan henkiin jääneen, Pekka-nimisen toverini rinnalla reslan perällä.
Kun rosvot olivat vähän aikaa viivähtäneet sisällä ja vapauttaneet liittolaisensa pintehistä, lähtivät he meluten ja hoilaten ajamaan takaisin. Edellämme ajoi yksi hevoskuorma sissejä ja perässä kaksi. Oman reslamme keulalla istui kaksi miestä, joista toinen ajoi hevosta, toinen piti kädessään tapparaa. Matka kulki tiettömiä epätasaisia metsämaita, arveluni mukaan eteläiseen suuntaan.
Kun koetin päästä miesten kanssa keskusteluun ja tiedustelin, mihin he meitä veivät, vastasi toinen hevosta nykien: »Ka, pyhä velj, kyllä siitä ehit tiion suaha, jahka perille tullah.» Jätin heidät rauhaan ja koetin miettiä, miten päästä tästä tukalasta pintehestä. Makasin kyljelläni sangen epämukavassa asennossa, ja selkäni takana ähki Pekka. Hapuillessani taakse sidotuilla käsilläni sain kouraani Pekan parran ja mieleeni välähti heti jotakin. Lähensin ranteeni hänen suunsa eteen, ja paikalla älysikin Pekka tarkoitukseni, alkaen kaluta käsiäni kiristävää nuoraa. Etteivät keulalla kyyröttävät miehet olisi huomanneet puuhiamme, ähkyin ja vaikertelin minä yhtä mittaa.