Kun Pekka oli arviolta noin puoli tiimaa käyttänyt hampaitaan, tunsin minä nuoran vihdoin hellittävän ja käsieni olevan vapaina. Pidin niitä edelleenkin selkäni takana ja odotin tilaisuutta voidakseni vapauttaa jalkanikin. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin matkueemme joutui synkän kuusikon pimentoon, niin ettei voinut juuri käden pituutta eteensä nähdä. Tempasin silloin nopeasti puukkoni, jota sissit eivät olleet huomanneet minulta riistää, ja vapautin silmänräpäyksessä jalkani. Tie kulki onneksi epätasaista vaaran rinnettä alaspäin, joten reki kolisi ja heittelehti puolelta toiselle. Tämän ynnä pimeän takia eivät vartijamme voineet huomata minun puuhiani. Vielä pari silmänräpäystä ja Pekkakin oli vapaana siteistään. Minun oli mahdoton kuiskata hänelle toimintaohjetta, eikä aikaa sitäpaitsi ollut hetkeäkään hukata, sillä suojaava kuusikko ja louhinen rinne saattoivat milloin hyvänsä päättyä. Niinpä heti, kun olin sivaltanut poikki Pekan jalkoja kiristävän nuoran, karkasin pystyyn ja iskien puukkoni tapparaa pitelevän rosvon hartioihin loikkasin reslasta kuusten keskelle. Pekka seurasi rivakasti kintereilläni.
Iskun saanut mies ehti karjahtaa, ja ajaja pysäytti paikalla hevosen. Huutaen ja kiroillen pysähtyivät perässä tulevat samaan rykelmään, ja ennenkuin ehdimme paria askelta eteenpäin harpata, kuului pari kolme laukausta. Pekka takanani huudahti, ja minä tunsin hänen vaipuvan maahan. Mutta minun oli mahdoton pysähtyä häntä auttamaan, ellen itsekin tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi. Suinpäin ja umpimähkään loikkailin minä eteenpäin minkä puutuneet jalkani, pimeys ja louhinen maa suinkin sallivat. Mutta pimeydestä oli minulle enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä vainoojieni oli siten mahdoton seurata jälkiäni. Kuulin kyllä hyvän aikaa heidän melunsa aivan kintereilläni, mutta muutettuani suuntaa alkoivat heidän äänensä vähitellen loitota, ja kun olin päässyt ulos kuusikosta sekä kykenin nopeammin juoksemaan, lakkasivat ne kokonaan kuulumasta.
Turvassa en kuitenkaan ollut näillä tienoin, sillä päivän valjetessa saattaisivat he helposti seurata jälkiäni ja joko suksilla tai hevosilla minut piankin tavoittaa, Riensin sen vuoksi yhtä menoa eteenpäin, ja etten eksyisi samalle paikalle takaisin, koetin puiden asentoa tarkkaamalla pitää suuntaa pohjoista kohti. Lunta oli ainoastaan puoleensääreen, joten se ei sanottavasti kulkuani vaikeuttanut.
Reessä ollessani olivat käsivarteen saamani haavat veren hyydyttyä tyrehtyneet, mutta alkoivat nyt juoksusta lämmettyäni uudelleen vuotaa. Kiskaisin sen vuoksi paidanhihastani pari kaistaletta ja hampaita apuna käyttäen sidoin haavat parhaani mukaan. Sitten porhalsin taas viimeisiä voimiani jännittäen puolijuoksua eteenpäin. Matkani kulki yli aavojen soiden, kangasten ja vaarojen, öinen erämaa lepäsi ympärilläni äänetönnä talvisessa unessaan. Joskus kuului etäältä pitkäveteinen suden ulvonta, jota säesti ketun ilkeä parunta. Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt lähettyvilleni, sillä silloin olisin ollut hukassa.
Kun itäinen taivaanranta vihdoin alkoi vaaleta, saavuin laajan, kulovalkean autioksi polttaman ahon reunaan, joka pohjoispuolella näytti rajoittuvan korkeaan hongikkoon. Sieltä olin kuulevinani ikäänkuin kukon kiekumista. Kuljettuani vielä noin puoli tuntia eteenpäin näin metsän päällä kiemurtelevan pari savupatsasta. Kohta sen jälkeen keksivät silmäni hongikon rinteessä kaksi taloa.
Niin iloiseksi kuin tämä löytöni minut aluksi saattoikin, aloin kuitenkin pian empiä taloon menemistä, sillä eihän ollut lainkaan taattua, etteivätkö väet olleet liitossa rajantakaisten rosvojen kanssa. Mutta väsymykseni ratkaisi asian, sillä tunsin, etten kykenisi edemmäs kulkemaan. Niin astelin rohkeasti eteenpäin ja työnnyin ensimmäisen talon pirttiin.
Talonväki oli sisään astuessani aamiaisella, josta minäkin kohta tervehdykset vaihdettuamme pääsin osalliseksi. Isännän ja hänen väkensä huomasin pian rehellisiksi kuninkaan alamaisiksi, ja silloin uskalsin vapaasti kertoa yölliset seikkailuni. He olivat kuulleet vienalaisten sissien suurella joukolla liikkuneen näillä seuduin ryöstelemässä sekä pitävän leiriä jossakin Hiienvaaran seutuvilla. Itse he kuitenkin olivat vielä säilyneet näiden vierailulta.
Isännän arvelun mukaan olin minä viime yönä taivaltanut kokonaista kuusi penikulmaa. Eipä siis ihme, että jalkani tuntuivat raskailta kuin lyijyharkot ja syötyäni kykenin tuskin itseäni liikuttamaan. Kun isäntä oli luvannut lähettää renkinsä heti paikalla viemään sanaa majurille Kajaaniin sekä pitää tarkoin varalla, etteivät sissit odottamatta taloon pääsisi, kömmin minä turvallisin mielin ylös lämpimälle uunille, jossa kohta vaivuin sikeään uneen.
Heräsin vasta myöhään illalla. Mitään erinomaisempaa ei päivän kuluessa ollut tapahtunut. Isäntä oli hiihtänyt pitkän matkan etelää kohti, mutta sisseistä ei ollut näkynyt jälkeäkään. Valvoimme isännän kanssa pärevalkean äärellä haastellen kaikenlaista tämän levottoman ajan tapauksista ja odotellen renkiä palaavaksi. Kun oli vierähtänyt tunti pari sivu puolen yön, palasi tämä vihdoin mukanaan kaksikymmentä jääkäriä, kaksi majurin kirjuria sekä joukko renkejä, kaikki hyvin asestettuina. Näiden kanssa tuli minun kaikin mokomin etsiä rosvojen leiripaikka sekä karkoittaa heidät seudulta.
Ensi aluksi komensin miehet levolle, jota he ankaran hiihdännän jälkeen hyvin kaipasivatkin. Itse toimitin isännän kanssa vuorotellen vartijan virkaa sekä nukahdin vielä pari tuntia aamuhämärässä. Seuraava päivä oli toinen adventtisunnuntai, taivas oli selkeä ja suksikeli parasta lajia. Haukattuamme vankan aamiaisen lähdimme viimeisten tähtien vaalenevalla aamutaivaalla vielä pilkkiessä painaltamaan kohti eteläisellä ilmanrannalla häämöttäviä lumisia vaaroja. Kun molemmista taloista lähti miehiä mukaamme, oli meitä alun neljättäkymmentä henkeä käsittävä joukkue. Ripeästi sujui matkamme, ja puolipäiväauringon kirkkaasti paistaessa saavuimme siihen Hiienvaaran taloon, jossa meidät oli sissien käsiin kavallettu.