Paitsi mainittua kuuttakymmentä hevosta löytyi talosta kaikenlaista ryöstösaalista, muun muassa melkoinen määrä jyviä. Vietettyämme yön talossa sytytimme sen hirsi varustuksineen palamaan ja valtavan tulenloimun tietämme valaistessa lähdimme saaliinemme ja vankeinemme aamuhämärissä ajelemaan Kajaania kohti.
Joulun vietimme sitten kaikessa rauhassa Kajaanin linnassa. Mutta koska aika täällä sydänmaan perukoilla tuntui vähitellen käyvän pitkäksi ja mieleni paloi Etelä-Suomeen, suurempain sotatapausten keskelle, menin nimipäivänäni rajamajurin puheille ja pyysin häneltä eroa toimestani. Oikullinen ja käsittämätön ihminen kun hän oli sekä lisäksi tällä kertaa hyväisesti juovuksissa, suuttui hän pyyntööni silmittömästi, alkoi ärjyä ja temmeltää, niin että vaahto suusta kävi, ja raahautti minut lopuksi pimeään vankityrmään. Siellä sain virua kokonaista kolme päivää ja oli minulla kyllin tilaisuutta miettiä ihmiselämän kummallisia käänteitä ja oikkuja, joita kohtalo näytti erityisen runsaskätisesti minun osalleni varanneen.
Mutta paljon enemmän kuin syytön vankeuteni vaivasi minua yksinäisyys ja liikkumattomuus sellaisenaan, sillä silloin takertuivat aina ajatukseni Riikan kohtaloon ja mieleni synkkeni syttäkin mustemmaksi. Voisi kenties näyttää siltä, kuin olisin tämän seikan ottanut hyvinkin keveästi, kun yleensä näissä muisteluissani olen niin vähän kajonnut Riikaan ja hänen kohtaloonsa. Mutta itse asiassa palasi hän aina mieleeni, milloin vain levottomalta elämältäni joudin hetkeksikään pysähtymään ja antautumaan mielikuvituksen valtaan. Niinpä oli tämä pakollinen paikallaan pysyminen Kajaanin linnan vankityrmässä juuri sen takia minulle monin verroin vaikeampi kestää kuin mitä se muutoin olisi ollut.
Edellä olevan tahdoin vain sanoa puolustuksekseni, etteivät ne, joiden silmiin mahdollisesti joskus maailman päivinä nämä vaatimattomat muistelmani joutuvat, syyttäisi minua liian suuresta kevytmielisyydestä—sillä kevytmielisyyttä, Herra paratkoon, on luonteessani aina ollut runsaasti, mutta en kuitenkaan soisi, että minua siitä paheesta syytettäisiin suhteessani lapsuuteni ystävättäreen. Jos jonkun mielestä kaikenlaisten seikkailujen ohella näytän liian vähän huolehtivan lemmittyni kohtalosta, niin siihen on yksinkertaisesti syynä vain se, etten tahdo lukijoitani turhanpäiten rasittaa liian paljon omista mielenmurheistani puhumalla.
No niin, tiesin kyllä, ettei vankeuteni, johon minut oli ihan aiheettomasti raastettu, voisi missään tapauksessa kovin kauan kestää, ja neljäntenä päivänä sainkin minä jälleen astua päivänvaloon. Esimieheni oli nyt yhtä kohtelias ja makea kuin Tapanin iltana kiukkuinen. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään ja sanoi suuttuneensa yksistään vain sen tähden, että minä pyrin pois hänen palveluksestaan. Hän kiitteli ripeyttäni ja rohkeuttani sekä kirjoitti minulle suosiollisen erokirjan. Saatuani sitten jäljellä olevan palkkani, satakaksikymmentä taaleria kuparissa, lähdin vanhan vuoden viimeisenä päivänä taivaltamaan Uudellemaalle yhdessä kapteeni Salomon Enbergin kanssa, joka sotamarski Nierohtin lähettinä oli ollut Kajaanin linnassa.
* * * * *
NELJÄS LUKU.
Saan paikan armeijassa ja poltan sillan vihollisten nenän edessä.
Tammikuun lopulla saavuin Liljendaaliin, jossa Suomen pääarmeija silloin oli leirissä. Pyrin hetimiten perille tultuani kenraalimajuri Armfeltin puheille, esitin hänelle rajamajuri Affleckilta saamani erokirjan sekä ilmoitin haluavani jotakin tointa armeijassa. Kenraali otti minut sangen ystävällisesti vastaan, kyseli Kajaanin kuulumisia ja kun olin hänelle lyhyesti ja avomielisesti, kuten tapani oli, kertonut viimeisistä seikkailuistani, taputti hän minua olkapäälle ja sanoi minun kaltaiseni miehen, jos kenenkään, tarvitsevan sijansa armeijassa. Tunsin itseni tästä kenraalin kohteliaisuudesta varsin ylpeäksi ja vakuutin hänelle alttiuttani.
»No, no, pidän teidät kyllä muistissani, milloin vain tarvitsen sukkelaa ja ripeätä miestä», lausui hän minua ovelle saattaessaan, »mutta pahoin pelkään, että monen rehellisenkin alttius joutuu liian kovalle koetukselle.»