Näitä sanoja lausuessaan näin hänen otsallaan viivähtävän synkän pilven. Tuo jalo sotilas aavisti varmaan jo tällöin isänmaansa ja sen viimeisen, vaivalla kootun armeijan synkeän kohtalon, joka meiltä muilta oli vielä tulevien vuosien kätkössä. Vasta joitakin aikoja armeijassa oltuani alkoi minulle selvitä, kuinka huonolla kannalla sotajoukon tila oli, ja kuinka kaikki sotatoimet Nierohtin ja Armfeltin ponnistuksista huolimatta jäivät hajanaisiksi ja hervottomiksi. Ja yhä huonommiksi kehittyivät asiat, kun vanha kunnon Nieroht vuotta myöhemmin, tuhansista vastoinkäymisistä murtuneena, äkkiä sairastui ja kuoli, ollessamme leirissä Kymijoen suulla, ja hänen sijaansa Suomen armeijan ylipäälliköksi tuli uudestaan tuo kelvoton Lybecker.
Mutta ehätänhän jo tapausten edelle. Seuraavana päivänä siitä, kun olin käynyt kenraali Armfeltin puheilla, sain paikan päästen munsterikirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, majuri Fraserin komppaniaan. Toimeeni en aluksi ollut suinkaan tyytyväinen, sillä tulihan pääasiallisimpana aseenani taasenkin olemaan hanhenkynä, johon jo Viipurissa palvellessani olin ehtinyt niin perin pohjin kyllästyä. Mutta pian sain mieluisampaa ja enemmän luonnettani vastaavaa tointa. Kenraali Armfelt piti minut lupauksensa mukaan muistissaan, ja kevättalvella komennettiin minut pienen miesjoukon kanssa ensimmäiselle partioretkelleni, jonka tein Viipurin seuduille. Turhaan koetin täällä saada joitakin tietoja Riikasta ja hänen sukulaisistaan. Hänen kohtalonsa pysyi minulle vielä toistaiseksi pimeän peitossa.
Samanlaisia partio- ja tiedusteluretkiä sain sitten tehdä tuon tuostakin. Koska näillä ensimmäisillä retkilläni ei mielestäni sattunut mitään erinomaisempaa, niin en huoli ruveta lukijaa rasittamaan niistä laveammin kertomalla, vaan siirryn kokonaista pari vuotta ajassa eteenpäin, sillä silloin ryhtyi tsaari Pietari oikein todenteolla maatamme valloittamaan. Mainitut vuodet olivat jonkinlaista väliaikaa, jolloin armeija liikehti Kymijoen ja Viipurin välisillä seuduilla, saamatta tilaisuutta mihinkään ratkaisevampaan tekoon. Vanhan marsalkka Nierohtin tarmolla suunnittelema Viipurin takaisin valloituskin raukesi kunnollisen tykistön ja muiden sotatarpeiden puutteessa tyhjiin, ja tästä masentuneena tuo iäkäs ylipäällikkö sitten kuolikin, kuten jo olen maininnut.
Päästiin sitten aseman juuri nimeksikään muuttumatta kevääseen armon vuonna 1713, neljä vuotta siitä kuin Kaarlo-kuningas oli tullut Pultavassa lyödyksi ja kolme vuotta sen jälkeen, kun Viipuri oli menetetty venäläisille. Toukokuun kymmenentenä päivänä nousi tsaari Pietari kahdentoista tuhannen miehen kanssa maihin Helsingin Hietalahdessa, kun kenraalimajuri Armfelt puolinetoista tuhansine miehineen, joiden joukossa minäkin olin, oli ensinnä karkoittanut hänen kaleerinsa kaupungin satamasta. Kun vihollinen kuitenkin pääsi maihin, emme voineet enää paikkaamme puolustaa, vaan sytytimme kaupungin palamaan ja peräydyimme asukasten seuraamana maalle pääarmeijan luo Porvooseen. Kohta sen jälkeen palasi tsaari kuitenkin uuteen pääkaupunkiinsa ja venäläinen sotavoima vetäytyi meritse Pernajanlahden perukassa olevaan Koskensaareen, johon se asettui leiriin. Ollessani tiedusteluretkellä sain urkituksi, että Venäjältä odotettiin Koskensaaressa olevan vihollisvoiman vahvistukseksi kahdeksantuhatta ratsumiestä. Tuotuani tämän tiedon pääarmeijalle pyysi Armfelt lupaa marssia jonkin armeijaosaston kanssa oitis Kymijoelle lyödäkseen tuon ratsujoukon takaisin. Sen jälkeen olisi ollut helppo koko voimalla käydä Koskensaaressa majailevan vihollisarmeijan kimppuun, varsinkin kun Helsingin edustalle oli tullut ruotsalais-suomalainen sotalaivasto, joka olisi voinut tukkia vihollisen peräytymistien. Mutta tähän järkevään tuumaan ei hänen pelkuruutensa Lybecker suostunut. Näin omin silmin, kuinka kiihtyneenä Armfelt ja muut upseerit tulivat sotaneuvottelusta. Ja kun sotaneuvottelun tuloksista tieto levisi armeijaan, valtasi kaikkien mielet sama kiihtymys, ja äänekästä nurinaa sekä sotamarsalkasta lausuttuja herjauksia kuului kaikkialta. Niin pääsivät vihollisvoimat yhtymään, meikäläisten sotilasten täytyi tyytyä vain voimattomina hampaitaan kiristämään. Kohta sen jälkeen alkoi yhtynyt vihollisvoima pitkin rantatietä liikehtiä Porvoota kohti.
Oli helteinen päivä heinäkuun puolivälissä. Kedoilla lainehti vehmas nurmi, mutta niitty- ja peltomiehiä ei näkynyt työssä. Metsässä kukahteli käki ja heinikossa siritti sirkka. Rakuunain ja tykkimiesten hevoset, joita oli liekään pantuina ympäri ketoja, olivat ahmineet kyllikseen mehevää apilasta ja seisoivat nyt vatsat pulleina ja päät nuupollaan, huiskien laiskasti kärpäsiä kyljiltään. Hevoset kuuluivat tuhatmiehiselle etujoukolle, joka kenraalimajuri Armfeltin komennossa oli asettunut Vanhankartanon ympäristölle, noin penikulman päähän Porvoosta jokivartta ylöspäin. Sanoin tätä etujoukoksi, vaikka oikeampi nimitys sille olisi jälkijoukko, sillä hänen ylhäisyytensä sotamarsalkka oli päävoiman ja kyökkinsä kanssa vetäytynyt Mäntsälään ja oli kenties sieltäkin jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti.
Olin eilisen päivän sekä viime yön ollut parin miehen kanssa tiedusteluretkellä Pernajan puolella ottamassa selkoa vihollisten lukumäärästä ja liikkeistä. Aamupuolella olin nukahtanut muutaman tunnin heinissä tallinparvella, ja haukattuani senjälkeen aamiaiseksi puolihomehtuneen leivänkannikan sillinpäiden kanssa istuin nyt päivää paistatellen ja nysääni imeksien tallinportaalla. Päärakennuksen pihanpuoleiset ikkunat olivat auki, ja eräässä huoneessa näin kenraali Armfeltin käyskentelevän edestakaisin.
Pölypilveen peittyneenä läheni silloin Porvoosta tulevaa tietä ratsumies ajaen täyttä laukkaa höyryävällä hevosellaan.
»Mitä kuuluu?» huutelivat hänelle sotilaat, jotka tienvarsinurmikolla loikoen nousivat istualleen hänen ohi rientäessään.
Mutta ehtimättä heidän uteliaisuuttaan tyydyttää karautti rakuuna päärakennuksen porrasten eteen ja jättäen hevosensa pihanurmea järsimään katosi sisään. Näin ikkunan läpi hänen viittoen puhuvan jotakin kenraalille, joka hetkistä myöhemmin ilmestyi portaalle. Varjostaen kädellä silmiään tähysteli hän ympärilleen.
»Löfving!» huusi hän viitaten minulle, joka sillä välin olin noussut seisomaan.