Kunniaa tehden astuin minä hänen eteensä.
»Kuuletteko tuota ammuntaa?» sanoi hän. »Siellä on etuvartiostomme taistelussa vihollisen kanssa, joka on ehtinyt jo Porvoon edustalle. Nouskaa heti ratsaille ja rientäkää sinne minkä hevosesta lähtee. Kohta kun etuvartijamme ovat peräytyneet joen yli, sytyttäkää silta palamaan. Jos vihollinen seuraa ihan kintereillä, on etuvartioston sitä pidätettävä niin kauan, että te ehditte saada sillan kunnollisesti palamaan. Ymmärrättekö?»
»Olen täsmälleen täyttävä käskynne, herra kenraali», vastasin minä tehden uudelleen kunniaa.
Riensin heti lähimpäin sotilasten luo ja tyhjensin heidän ruutisarvensa rensseliini. Tarkastettuani, olivatko tulukseni kunnossa, sieppasin renkituvasta kirveen vyöni alle ja ottaen kedolta lähimmän hevosen lähdin täyttä karkua ajamaan Porvoota kohti, josta silloin tällöin jymähti tykinlaukaus. Muskettien pauketta ei raskaan ilman takia voinut vielä tänne saakka erottaa.
Ehdittyäni sille kukkulalle, josta Kiialan vainioiden yli näkyy Porvoo, huomasin etuvartijaimme kulkevan juuri sillan yli, kääntyen tavan takaa laukaisemaan muskettinsa vihollista kohti, joka oli jo ilmestynyt Pappilanmäelle. Kannustin ja hosuin hevostani, joka aivan suorana lensi siltaa kohti. Etuvartijajoukko oli jo ehtinyt yli ja marssi Kiialaa kohti. Huusin heidän päällikölleen, majuri Gyllenströmille, kenraali Armfeltin käskyn ja ratsastin edelleen.
Ollessani noin kymmenen sylen päässä sillasta suistui hevoseni äkkiä polvilleen, lennättäen minut hyvän joukon eteenpäin tielle. Joutamatta sen enempää piittaamaan hevosesta, johon varmaankin oli sattunut yksi ympärilläni vinkuvista kuulista, juoksin sillalle. Voimaini takaa kirvestä heiluttaen irroitin tuossa tuokiossa muutamia kansilankkuja ja työnsin ne läjään. Sen jälkeen riuhtaisin puolilahonneen kaidepuun irti ja löin sen säpäleiksi, tukkien kuivat pirstat kansilautojen väliin. Sitten siroitin rensselissäni olevan ruudin puiden sekaan ja otin tulukseni esille.
Vihollinen oli Pappilanmäeltä nähnyt minun puuhani ja laukasi yht'aikaa ainakin parisataa muskettia minua kohti. Ympärilläni oli helvetillinen vinkuna ja surina, sillan puista lenteli sälöjä ja maa takanani jokiäyräällä ikäänkuin savusi. Mutta Jumalan sallimuksesta ei minuun sattunut yksikään kuula.
»Vaikka ampuisitte minut seulaksi, niin täytän sittenkin kenraalin käskyn», ajattelin itsekseni ja kalkutin kipinöitä piikivestä.
Mäeltä lähti täyttä juoksua siltaa kohti muutamia kymmeniä viheriätakkeja, mutta meikäläinen etuvartiosto oli etsinyt suojaa Kiialan pellonojista ja lähetti heitä vastaan tuhoisan kuulasateen. Sain tulen taulankappaleeseen, ja ruudin kähähdellessä syttyivät rutikuivat siltapuut vehmaasti palamaan.
Olin polvillani tulta kiihoitellen, kun huomasin yhden venäläisen päässeen eheänä meikäläisten kuulasateen läpi ja juosseen aina sillan päähän saakka, josta hän ojensi pyssynsä minua kohti. Tempasin kiireesti oman muskettini ja ehtimättä juuri tähtäämään laukaisin sen häntä kohti. Kuula sattui viheriätakkia rintaan, ja töppösensä ilmaan heittäen keikahti hän selälleen. Mutta samassa laukesi hänenkin pyssynsä ja kuuma suraus sivusi vasenta ohimoani.