Sillanpää oli kuitenkin ehtinyt jo täyteen palamisen vauhtiin, ja pitkin maantien ojaa kumarassa juosten palasin minä meikäläisten luo. Majuri Gyllenström tuli luokseni ja sanoi kättäni pudistaen:
»Hyvin tehty, Löfving, mutta kuinka meidän on nyt teitä nimitettävä, sillä vasen korvannehan on riekaleina?»
Sivusin kädellä mainittua ruumiinosaani ja huomasin vasta nyt, että kaulalleni vuoti verta, sillä venäläisen kuula oli rikkonut korvalehteni, joka riippui riekaleena alas poskelle.
»Korvani olen näemmä menettänyt», vastasin minä, »mutta onhan tuo vain vasen korva. Moni tässä leikissä saa vielä päänsäkin menettää.»
Sen sanottuani tempasin korvalehden riekaleen irti ja viskasin menemään. Samalla saapui luoksemme oman komppaniani päällikkö, majuri Fraser, tuoden avuksemme satakunta miestä. Majuri Gyllenström jätti hänelle etuvartioston päällikkyyden ja lähti itse ratsastamaan Vanhaankartanoon.
Tällä välin olivat venäläiset kuljettaneet tykkejä Pappilanmäelle ja alkoivat niillä ampua meikäläisiä. Majuri Fraser nousi eräälle puolen sylen korkuiselle kivelle ja tarkasteli vihollisen hommia. Joukossamme oli Porvoon pappi, joka etuvartioston mukana oli seurannut kaupungista tänne. Hän pyysi majuria astumaan alas kiveltä, sillä hän väitti vihollisen yhdellä tykillään tähtäävän juuri häntä. Majuri tottelikin, mutta nousi hetkisen kuluttua uudelleen kivelle ja kädellä silmiään varjostaen tähysti joen taakse. Silloin tulla viuhahti kanuunankuula, riuhtaisten majurin vatsan kohdalta melkein poikki sekä surmaten kaksi kiven takana seisovaa sotamiestä.
»Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!» huudahti majuri saksaksi vaipuessaan maahan aivan minun jalkoihini.
Hänen sormensa tekivät kouristelevia liikkeitä ja hänen suunsa kävi vielä muutaman hetken, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Maatessaan selällään siinä meidän jaloissamme muistutti hän omituisesti pesästään pudonnutta linnunpoikaa. Hänet käärittiin Kiialasta haettuun karhuntaljaan, ja neljä sotamiestä kantoi hänet pois.
Niin paljon ja moninaisia sodankauhuja kuin seuraavina vuosina sainkin nähdä ja kokea, painui tämä näky kuitenkin kaikista syvimmin mieleeni. Muistellessani sitä ja ummistettuani silmäni näen ilmielävänä edessäni majuri Fraserin, kuinka hän raadeltuna makasi jaloissamme aukoen suutaan ja liikuttaen sormiaan.
* * * * *