VIIDES LUKU.
Metsissä ja maantiellä. Tutustun vastaiseen sotatoveriini keskellä vihollisten leiriä.
Oli raikas aamu syyskuun keskipaikkeilla, kun astuin ulos nokisesta saunasta, missä oljilla maaten olin muutamain komppaniatovereitteni kanssa viettänyt yön. Vainioilta ja Vanajan rantaniityiltä haihtui yöllinen sumu parast'aikaa riekaleina ilmaan, ja tuolta ja täältä kuului kiireistä, mutta tahdikasta varstankapsetta, kun maamiehet puivat viljojaan pois sotajoukkojen jaloista. Ympäri ketoja savusi vielä yöllisiä leirinuotioita, joiden ympärillä näkyi toistensa nojaan asetettuja musketteja, einehtiviä tai jalkineitaan parsivia sotamiehiä ja joukko nälkiintyneitä rääsyläisiä, joita armeijan kintereillä oli Uudeltamaalta kulkenut tänne Hämeeseen. Osa eri rykmenttien sotilaista oli jo luomassa valleja Vanajan rannoille sillan kummallekin puolelle. Kylän alla olevalla niityllä hirnahtelivat ratsuväen hevoset, ja vallinluojain taholta kuului välistä reipas laulun hoilaus. Sellaista ei oltu armeijassa pitkään aikaan kuultu, ja se vaikutti omituisen elostuttavasti kaikkien mieliin.
Armeijassa oli herännyt uutta luottamusta sen jälkeen kuin Lybecker oli viimeinkin kutsuttu sinne, missä hänen olisi pitänyt aina pysyä, nimittäin Tukholmaan, ja kenraalimajuri Armfelt oli toistaiseksi saanut ylipäällikkyyden. Mutta kykenisikö parhainkaan päällikkö enää korjaamaan hänen jälkiään? Sitä epäilivät kaikki, jotka asioita vähänkään ymmärsivät. Olihan Lybecker Armfeltin ja muiden rukouksista huolimatta peräyttänyt armeijan miekanlyönnittä rannikolta Hämeenlinnaan. Vihollisen voimat olivat siten saaneet rauhassa yhtyä ja rakentaa varustuksiaan sekä ottaa haltuunsa Helsingin ja Turun. Armfelt oli puolustuspaikakseen valinnut Mierolan sillan lähellä Hattulan kirkkoa. Taistelu oli ennen pitkää odotettavissa, sillä Hämeenlinnaa läheni venäläisten ylipäällikkö, kenraali Apraksin, jolla oli käytettävänään meikäläisiä paljon suurempi sotavoima.
Koska munsterikirjurin toimi ei minua ollenkaan miellyttänyt, kävin rykmenttini päällikön, eversti Yxkullin puheilla, pyytäen ylennystä virassani. Mutta hän kohteli minua röyhkeästi, sanoen hänellä olevan parempiakin miehiä autettavana. Pyysin silloin eroa paikastani mennäkseni johonkin toiseen rykmenttiin, jossa olisi minua huonompiakin miehiä. Mutta hän käski minun vain pysyä paikallani komppaniassani. Tämän jälkeen kävin vielä kenraalimajuri Fittinghoffin luona, että hän auttaisi minut pohjalaiseen rykmenttiinsä. Hän lupasikin minulle kenttävääpelin paikan, mutta ero entisestä rykmentistäni oli minun itseni hankittava. Mutta sehän minulta kiellettiin, ja sen vuoksi päätinkin nyt kääntyä itse Armfeltin puoleen.
Hän asui esikuntansa kanssa pappilassa, jonka pihalle minä asetuin odottelemaan puheille pääsyn mahdollisuutta. Jutellessani siinä erään hämäläisen kersantin kanssa kuulin tutun äänen huutavan nimeäni. Kääntyessäni näin ikkunassa kenraali Armfeltin, joka viittoi minua luokseen.
Astuessani sisälle istui hän yksinään pappilan vierastuvassa. Pöydällä hänen edessään oli kartta levällään, miekka sekä kolmikulmainen hattu olivat tuolilla hänen vieressään.
»Muutama päivä sitten olivat vihollisten etujoukot Nurmijärvellä», lausui hän karttaa silmäillen, »mutta varmaankin he ovat jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti. Tarvitsisin nyt pikaisesti tietoja heidän hankkeistaan ja viimeisimmästä lukumäärästään. Oletteko valmis lähtemään heti liikkeelle?»
»Heti paikalla, herra kenraali, mutta uskaltaisinko sitä ennen esittää pienen pyynnön?» vastasin minä.
Kun hän oli suopeasti nyökäyttänyt päätään, ilmaisin haluni tulla ylennetyksi munsterikirjurin virasta johonkin muuhun toimeen. Suosiollisesti lupasi hän toimittaa minulle ylennyksen heti, kun palaisin tiedusteluretkeltäni.