Emme enää jääneet uutta rynnäkköä odottamaan, vaan riensimme toista rinnettä alas, ladaten juostessamme muskettejamme. Päästyämme takana olevan noron pohjalla kasvavaan tiheään viidakkoon ilmestyi vasta jättämällemme kukkulalle uusi joukko kasakoita. Lähetimme heille vielä erojaisiksi kuulatuiskun ja lähdimme sitten kiireesti viidakon suojassa rientämään pitkin noroa eteläiseen suuntaan.
Pääsimme sen enemmittä kasakoista eroon ja noin tunnin ajan kuljettuamme lähenimme jälleen varovasti maantietä muutaman yksinäisen metsätalon kohdalla. Näkyvissä ei ollut ristin sieluakaan, mutta joka tapauksessa marssisi venäläisten päävoima tästä piakkoin sivu. Meidän oli siis parasta asettua näille seuduin ottamaan selkoa vihollisvoiman suuruudesta.
Silmäillessäni typö tyhjäksi jätettyä taloa juolahti mieleeni eräs tuuma. Metsän reunassa lähellä tietä oli riihi. Mitäpä jos asetunkin sen ahtaaseen ullakkoon, niin voin aivan vierestä laskea ohi marssivain vihollisten lukumäärän? Eihän ollut luultavaa, että heidän päähänsä pälkähtäisi kiivetä nuuskimaan tyhjäksi jätetyn talon riihen ullakkoa. Toverini piiloutuisivat sen sijaan niityn takana olevalle metsäiselle kukkulalle ja tekisivät puolestaan sieltä käsin huomioita. Ihan tien viereisiin metsiin oli uhkarohkeata piiloutua, sillä arvatenkin kulkisi vihollisjoukkojen kummallakin puolen metsässä partioita vaanimassa meikäläisten mahdollisia väijytyksiä. Mutta etäämpää tehdyt huomiot eivät luonnollisestikaan olleet niin tarkkoja kuin ihan vierestä tehdyt. Kahdesta eri paikasta tehdyt havaintomme voisimme sitten verrata toisiinsa ja päästä siten kutakuinkin tarkkoihin tuloksiin.
Toverini pitivät tuumaani viisaana, ja vitkastelematta ryhdyimme panemaan sitä toimeen. Mutta riihen päädyssäpä ei ollutkaan aukkoa, kuten tavallista. Sitä parempi, sanoin minä, sillä eihän olkikatto miestä pidättäne ja sittenpähän olen kerran sinne päästyäni varmasti säilössä. Päädyssä on arvatenkin sellaisia rakoja, että voin niistä hyvin tielle tähystää. Kiipesin siis oitis yhden sotamiehen seuraamana ylös katolle, jossa siirsin pari malkaa sijaltaan ja aloin penkoa katto-olkia. Pian sainkin niihin sellaisen aukon, että mahduin siitä ryömimään ahtaaseen ja pimeään ullakkoon. Kaiken varalta otin muskettini ja rensselini sinne mukaan. Sotamies asetti oljet ja malat paikalleen ja laskeutui alas, jonka jälkeen he kaikki hävisivät metsään.
Asetuin pitkälleni välikaton multiin ja eräästä suurenpuoleisesta raosta sopi minun mainiosti tähystää tielle ja lähimpään ympäristöön. Oli tyyni ja ihana syyskuun päivä. Hiljaisuutta keskeyttivät ainoastaan linnut, jotka livertelivät metsässä huolettomina kuin olisi maassa vallinnut mitä herttaisin rauha. Omituisen kaihomielen valtaamana makasin pimeässä piilossani ja näin edessäni hylätyt pellot ja viheriän metsän niiden takana.
Kun kuusten varjot alkoivat pidentyä, kuului talon eteläpuolelta tasaista töminää ja hetken kuluttua ratsasti hiljaista ravia ajaen lymypaikkani ohitse tuhatmiehinen kasakkajoukko. Sain heidän lukumääränsä tarkoin lasketuksi ja summan merkitsin puukon kärjellä seinähirteen. Kohta kasakkain mentyä kulki ohitse kuormasto, jota seurasi rykmentti rakuunoita. Sitten kulki tykistö ja sen perässä muuan korkea-arvoinen upseeri esikuntineen. Arvasin hänet kenraali Apraksiniksi. Hänen lähimmän päällikkönsä, ruhtinas Galitsinin, tunsin entisiltä tiedusteluretkiltäni. Kohta ylipäällikön jäljestä alkoi jalkaväki marssia ohitse pitkissä ja tiheissä kolonnissa. Tarkkaavaisuuteni sain jännittää äärimmilleen ehtiäkseni saada heidän lukunsa selville, sillä he eivät kulkeneet säännöllisissä riveissä. Montakaan päätä en sentään luule erehtyneeni.
Jalkaväen mentyä pysyi tie lähes tunnin ajan tyhjänä. Iltakin alkoi jo hämärtää ja minä mietin jo kömpiä piilopaikastani ulos, kun jälleen alkoi eteläpuolelta kuulua töminää ja esiin ratsasti kokonainen rakuunarykmentti. Se oli nähtävästi vihollisarmeijan jälkijoukko ja pysähtyi talon luo, aikoen arvattavasti yöpyä tähän. Sain siis koreasti jäädä lymypaikkaani odottamaan yötä tai pahimmassa tapauksessa huomispäivää. Mitään hätää minulla ei kuitenkaan ollut, sillä rensselissäni oli leipää ja palanen suolattua lihaa ja nukkua kellettää saatoin kattomullassa vallan hyvin.
Rakuunat laittautuivatkin aivan oikein leiriin. Hevosensa he liekasivat kedoille ympäri taloa, virittelivät nuotioita ja alkoivat aterioida. Muuan nuotioista oli aivan riihen lähistöllä ja minun oli mukava seurata elämää sen ympärillä. Syötyään hakivat he riihen seinustalla olevasta kasasta olkia, joita levittivät alleen ja alkoivat sitten toiset loikoen tarinoida, toiset parsia vaatteitaan ja jalkineitaan.
Ennen yöpimeän tuloa saapui maantietä myöten vielä kymmenmiehinen rakuunajoukko ja pysähtyi riihen luona olevalle nuotiolle. He tuntuivat olevan hyvin kiihdyksissään ja heidän keskellään huomasin vangin, puolittain sotamieheltä, puolittain talonpojalta näyttävän nuoren, hartiakkaan miehen, jonka kädet oli lujasti sidottu selän taakse. Rakuunat tyrkkivät ja lyödä läimäyttelivät häntä ehtimiseen ja hänen kasvonsa olivat hyytyneen veren tahraamat. Nähtävästi olivat rakuunat olleet partioretkellä ja joutuneet kahakkaan meikäläisten kanssa.
Lisättyään puita nuotioon asettuivat rakuunat makuulle. Yö verhosi lähimmät ympäristöt vaippaansa ja riihen metsänpuoleinen laitakin jäi kokonaan pimentoon. Ensinnä aioin viettää koko yön piilossani ja vasta vihollisen mentyä ryömiä sieltä esiin, mutta nyt tulikin minulle vastustamaton halu yrittää heti, kun rakuunat näyttäisivät uneen vaipuneen, sekä koettaa samalla pelastaa vangittu maanmieheni. Yritys oli tosin sangen uhkarohkea, mutta sellaisethan minua juuri enimmän vetivätkin puoleensa. Ennen yölevolle asettumistaan olivat rakuunat sitoneet lujasti myöskin vankinsa jalat, ja makasi hän nyt heidän keskellään päin nuotioon. Rakuunat olivat itse kääriytyneet viittoihinsa, mutta vanki virui kyljellään ilman mitään suojaa yökylmyyttä vastaan.