Jonkin hetken kuluttua alkoi nuotiolta kuulua kuorsauksia. Jalkeilla ei näkynyt ketään, sillä vartijat olivat etäämpänä pimennossa. Oliko heistä yhtään asetettu riihen ja metsän väliin, siitä oli minun ensiksi päästävä selvyyteen. Aloin siis mitä suurinta varovaisuutta noudattaen kaivautua katto-olkien läpi. Onneksi muutamia hevosia syödä rouskutteli ihan riihen seinustalla, joten se hämmensi olkien kahinaa, mitä oli mahdoton kokonaan välttää, varsinkin tunkeutuessani aukosta katolle.
Kun vihdoinkin kyyrötin metsänpuoleisella katonpuoliskolla, kuului talosta päin askelia. Kurkistin varovasti harjan yli ja näin nuotiolle pysähtyneen erään upseerin, joka arvatenkin kierteli yövartioita tarkastamassa. Ja aivan oikein, hän kiersikin riihen taakse ja lausui jonkin sanan, mihin toinen miehen ääni antoi yhtä lyhyen vastauksen. Sen jälkeen jatkoi upseeri matkaansa ja hänen askelensa hupenivat pimeyteen.
Allani riihen seinustalla oli kuin olikin siis vartija. Kuinka nyt menetellä? Tosinhan olisin voinut vartijan yli loikata maahan ja hävitä saman tien metsään, ennenkuin ällistynyt rakuuna olisi ehtinyt edes pyssyään laukaista. Mutta minä olin nyt kerta kaikkiaan saanut päähäni pelastaa vangitun maanmieheni ja siksi minun oli päästävä vartijan huomaamatta maahan sekä sitten tehtävä hänet vaarattomaksi voidakseni ryhtyä enempiin toimenpiteisiin.
Yksi hevosista kalusi aivan takimmaisen päätyseinän alla. Aloin liikutella itseäni siihen päähän kattoa. Vaikka kuljettavanani oli ainoastaan sylen pituinen matka, vei se lähes puoli tuntia, sillä joka ainoa ja pieninkin liikkeeni oli tehtävä mitä varovaisimmin, ja sittenkin pelkäsin joka hetki vartijan allani kuulleen olkien tai kattomalkojen risahtelua. Mitään elonmerkkiä hän ei kuitenkaan antanut itsestään.
Päästyäni siis vihdoinkin katon reunalle ja kurkistettuani räystään yli näin allani hevosen ääriviivojen häämöttävän. Tartuin nyt muskettiani toisella kädellä perästä ja ojensin sen alaspäin, töytäten pistimenkärjellä hevosen selkää kohti. Hevonen karkasi ensin korskahtaen pystyyn ja laukkasi seinän luota pois. Mutta koska se oli jalastaan köydessä, kaatui se köyden päähän tultuaan nurinniskoin ja alkoi reuhtoa ylös päästäkseen. Vartija juoksi kohta sen luokse ja heikäläisiä puhuttelusanoja hokien ryhtyi auttamaan sitä jaloilleen.
Nyt en hukannut silmänräpäystäkään, vaan hivuttausin räystäälle ja pudotin siitä itseni maahan. Hevonen teutaroi siksi tuimasti, ettei vartija saattanut putoamistani kuulla, varsinkin kun hän itsekin oli yhä äänessä. Pitäen käsissäni muskettia tanakasti pistoasennossa asetuin odottamaan lähelle sitä nurkkaa, jonka takaa vartijan oli palattava paikalleen.
Kun hevonen oli viimeinkin rauhoittunut, kuuluivat vartijan askelet lähestyvän ja hetkistä myöhemmin ilmestyi hänen hahmonsa riihen nurkalle. Survaisin silloin pistimen voimaini takaa hänen rintaansa kohti. Pistin upposi polvekettaan myöten hänen ruumiiseensa ja heikosti korahtaen vaipui hän maahan. Aioin juuri rientää riihen toiselle, nuotion puoleiselle nurkalle, kun mieleeni välähti jotakin. Kumarruin heti alas ja riistin kaatuneelta vartijalta viitan, jonka kiskoin omille hartioilleni. Sitten ripustin vyölleni hänen sapelinsa ja ottaen päähäni hänen lakkinsa astelin varovasti nuotiolle, joka oli palanut jo hiillokselle ja valaisi ainoastaan vaisusti lähintä ympäristöä. Ketään ei näkynyt liikkeellä eikä askeliakaan kuulunut. Rakuunat ympärilläni kuorsasivat viittoihinsa kääriytyneinä. Vanki yksin näytti olevan valveilla.
Juuri kun kumarruin käsiäni muka hiiloksessa lämmittämään, kohotti muuan rakuunoista päätään ja murahti minulle jotakin hyvin unenpohmeloisella äänellä. Käsitin hänen tarkoittavan, että minun oli nuotioon lisättävä puita. »Da!» murahdin minä päätäni nostamatta ja lähdin hetken kuluttua riihen luo, jonka seinustalla olevasta pinosta otin muutamia halkoja ja vein ne nuotioon, asettaen ne kuitenkin niin, etteivät heti leimahtaneet tuleen. Sitten aloin taas käsiäni lämmitellä, pitäen kuitenkin ympäristöäni tarkoin silmällä.
Kohta kun äskeinen rakuuna alkoi jälleen kuorsata, kumarruin vangin puoleen, joka nähtävästi kovin ihmeissään käänsi päänsä minuun.
»Pysykää alallanne, kunnes katkaisen siteenne», kuiskasin minä hänelle mahdollisimman hiljaa.