Sitten otin hetkeäkään hukkaamatta puukkoni ja viilsin hiljaa poikki nuorat hänen käsistään ja jaloistaan. Mutta juuri kun hän oli seisaalleen kohoamassa, työnsi lähinnä makaava rakuuna viitan silmiltään ja vangin nähtyään kavahti istualleen. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti mitään virkkaa, potkaisin minä raudoitetulla saappaankorollani häntä otsaan, niin että hän ulahtaen rojahti takaisin selälleen.
»Joutuin toveri!» kuiskasin vangille ja harppasin riihen nurkalle, josta sieppasin muskettini ja painuin sitten yhtä kyytiä metsään. Vanki juoksi ihan kantapäilläni. Nuotiolla nousi ankara meteli ja muutamia umpimähkään ammuttuja laukauksiakin kajahti. Mutta me riensimme eteenpäin minkä säkkipimeässä metsässä suinkin saatoimme ja olimme piankin rakuunoilta turvassa. Kuljimme sitten umpimähkään siihen suuntaan, missä arvelin sen kukkulan olevan, jonne toverieni oli päivällä määrä asettua. Arviolta noin pari tuntia metsässä hiiviskeltyämme näimmekin edessämme puiden välissä vähäisen tulen. Lähemmäs mentyämme tunsinkin sen äärellä toverini.
»Ohoi, toverit, olkaa alallanne, täältä saapuu ystäviä», huusin puoliääneen ja sitten astuimme nuotiolle.
Kerroin puvustani pahasti ällistyneille tovereilleni lyhyesti seikkailuni, minkä jälkeen vapauttamani vanki teki selkoa omista vaiheistaan. Hän oli nimeltään Juho Ahokas, kolmenkymmenen vuotias, leveäharteinen ja peräti tyyniluontoinen mies. Syntynyt hän oli Loimijoella ja oli jo useita vuosia ollut Turun läänin jalkaväkirykmenttiin kuuluvan kapteeni Möllerin palveluksessa. Hän oli ollut isäntänsä ja kymmenkunnan sotilaan kera partioretkellä Lopen puolella, jossa he olivat väijyneet muuatta kuormastoa, mutta joutuneet kahakkaan erään vihollisjoukon kanssa. Ahokas oli joutunut vangiksi, mutta toiset olivat päässeet pakoon.
Lopetettuaan lyhyen kertomuksensa kävi Ahokas ahnaasti käsiksi leivänkannikkaan, jonka eräs sotamies hänelle ojensi. Haukattuaan sen muutamana suupalana kallistui hän nuotion kupeelle pitkälleen ja alkoi kohta raskaasti kuorsata. Kun toiset lupasivat vartioimisesta pitää huolen, noudatin hänen esimerkkiään ja vaivuin pian sikeään uneen.
* * * * *
KUUDES LUKU.
Armeija hajallaan. Vaellan Turkuun ja saan olla tekemisissä kelvottomain alamaisten kanssa.
Oli sumuinen lokakuun aamu ja päivä tuskin vielä sarasti, kun me Ahokkaan kanssa läpimärkinä samosimme suon halki luoteista ilmansuuntaa kohti. Edellisestä oli kulunut jo kappaleen kolmatta viikkoa. Olimme silloin heti päivän sarastaessa lähettäneet yhden sotilaista pitkin metsäteitä viemään päämajaan kirjettä, missä vänrikki Sahlmanin kanssa annoimme tarkat tiedot vihollisten lukumäärästä ja eri aselajeista. Itse lähdimme toisten miesten ja Ahokkaan kanssa retkeilemään Kärkölän, Lammin ja Tuuloksen puolelle, jossa emme kuitenkaan vihollisen kanssa joutuneet sanottavampiin tekemisiin.
Eilen illalla olimme saapuneet Hauhon kirkolle ja päättäneet siinä jakaantua kahteen joukkoon. Olimme muutamilta paikkakuntalaisilta kuulleet Armfeltin jättäneen Mierolan sillan ja vetäytyneen Pälkäneelle, missä hän oli rakentanut varustuksia Kostianvirran pohjoisille äyräille. Vihollinen oli myöskin näinä päivinä lähtenyt Hämeenlinnasta liikkeelle ja leiriytynyt Ilmoilan seutuville, noin parin penikulman päähän meikäläisten päämajasta. Ratkaiseva taistelu oli siis ihan ovella. Armeijaan kiiruhtaessamme päätimme me vielä hankkia mahdollisimman monipuoliset tiedot vihollisen asemasta ja hankkeista. Sitä varten tuli Sahlmanin sotamiesten kanssa kulkea venäläisten päämajan itäpuolitse, samalla kuin minä kiertäisin Ahokkaan kanssa länsipuolelta.