Illalla olimme siis eronneet ja yöllä olin Ahokkaan kanssa soutanut Hauhonselän yli ja sitten yhtä mittaa taivaltanut tiettömiä metsiä matkalla Hämeenlinnasta Pälkäneelle johtavalle maantielle. Sitä me luonnollisestikaan emme voisi paljon hyväksemme käyttää, vaan oli meidän ainoastaan kuljettava sen poikki ja sitten pitkin länsipuolisia metsiä jatkettava matkaa Pälkänettä kohti.
Suo, jota viimeksi olimme kulkeneet, kohosi kanervaiseksi ahoksi rajoittuen edessäpäin jyrkkään ja louhiseen kallionselänteeseen. Juuri kun olimme sen juurelle ehtineet, alkoi kallion takaa kuulua rattaiden räminää, kavioiden töminää ja hevosten korskuntaa. Arvasimme olevamme ihan maantien lähellä ja kiipesimme oitis kalliolle, nähdäksemme, keitä sen takana oli liikkeellä. Tultuamme kallionlaelle, jossa siellä ja täällä oli mataloita, mutta tiheitä kuusinäreikköjä, huomasimme kallion muodostavan toiselle puolelle pystysuoran seinän, jonka vieritse kulki maantie, noin kolme tai neljä syltä suoraan alapuolellamme. Maaten pitkänämme näreikössä tähystimme alas tielle.
Ohitse ratsasti melkein loppumattomalta näyttävä jono kasakoita, joiden välissä marssi aseettomia suomalaisia sotilaita, toiset verissään, toiset repeytynein vaattein ja loan tahraamina. Siellä täällä matkueessa, joka kulki Hämeenlinnaa kohti, oli vankkureita, joissa virui pahemmin haavoittuneita. Nähtyäni kulkueen allani välähti heti salamana mieleeni, että taistelu Pälkäneellä oli jo taisteltu ja meidän armeijamme lyöty. Jouduin tästä siinä määrin mielenliikutuksen valtaan, että hetkeksi unhotin vaarallisen asemamme ja nähdessäni vankien joukossa kersantti Kuulan omasta komppaniastani huusin hänelle:
»Hoi, veli Kuula, miten ovat asiamme?»
Kuula katsahti ylös veristyneillä silmillään ja tuntiessaan minut näreiden välissä vastasi ontolla äänellä:
»Armeija on lyöty ja hajallaan kuin akanat tuulessa.»
Samassa sai hän niskaansa pari kolme tyrkkäystä pyssynperistä ja meitä kohti ojentui kymmenkunta tuliluikkua. Vetäydyimme nopeasti näreiden suojaan, samalla kuin kuulat rapisivat oksissa ympärillämme. Heittäydyimme kiireesti alas kalliolta ja kätkeydyimme aholle. Jonkin hetken kuluttua ilmestyikin kallionlaelle etsiviä ja ympärilleen tähysteleviä kasakoita, jotka kuitenkin pian hävisivät.
Tunsimme itsemme omituisen herpaantuneiksi, aivankuin jokin meitä täällä maailmassa pitelevä emäjuuri olisi äkkiä riuhtaistu poikki. Neuvottomina kyyrötimme hyvän aikaa alallamme tietämättä, mihin meidän nyt oli ryhdyttävä. Mutta lopuksi karistin väkipakolla päältäni apean ja toivottoman mielialan, hypähdin pystyyn ja sanoin:
»Eläähän meidän sittenkin täytyy. Siispä eteenpäin!»
Niin lähdimme taivaltamaan karjanpolkuja myöten, tällä kertaa Hämeenlinnaan päin. Illalla tulimme Hattulan Juutilaan ja siellä tapasimme pari Hämeen rykmentin miestä, jotka rykmentin hajottua Pälkäneen tappelussa olivat lähteneet kotiseudulleen. Heiltä saimme lähemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt. Armeija oli Kostianvirran takana tehnyt urhoollista vastarintaa ja lyönyt useat vihollisen hyökkäykset takaisin. Mutta sitten olivat venäläiset kulkien lautoilla Mallasveden yli kiertäneet suomalaisten aseman, jolloin meikäläisten oli täytynyt kahdelta suunnalta tunkevan ylivoiman alta vetäytyä pois, kunnes koko armeija oli ankarasti taisteltuaan joutunut melkein täydelliseen hajaannustilaan. Mihinkä eri joukkokunnat olivat joutuneet, siitä ei sotamiehillä ollut tietoa. He sanoivat, etteivät itse muuta enää ymmärtäneet kuin lähteä omia kotinurkkiaan puolustamaan ja pelastamaan edes lähimpiä omaisiaan yleisestä tuhosta.