Vietettyämme yön Juutilassa lähdimme Ahokkaan kanssa taivaltamaan Turkua kohti. Siellä päin toivoin itselleni tarjoutuvan joitakin toiminnan mahdollisuuksia ja toverini toivoi niillä seuduin tapaavansa entisen isäntänsä, joka luultavastikaan ei ollut mukana Kostianvirralla. Venäläiset olivat jo elokuun lopulla marssineet Turkuun, mutta jättäneet sen jälleen ja palanneet Uudellemaalle ja Hämeeseen. Apraksin oli levityttänyt ympäri Turun lääniä julistusta, jossa luvattiin kansalle täysi turvallisuus. Senpä vuoksi eivät kylät täällä päin olleetkaan niin autioina kuin Uudellamaalla ja Hämeenlinnan ympäristöillä, vaan siellä ja täällä näki talojen piipuista savuja nousevan sekä ihmisiä tavallisissa askareissaan. Mutta levottomina ja pelonalaisina he elivät kotinurkissaan ehdättäen jokaiselta ohikulkijalta uutisia tiedustamaan.
Turusta olivat enimmät asukkaat ennen venäläisten tuloa kalliimman omaisuutensa kanssa paenneet Ahvenanmaalle tai Tukholmaan. Osa alempaa porvaristoa oli sentään palannut entisille asuinsijoilleen. Kaupungissa oli myöskin läänin maaherra, paroni Stjernstedt, joka vihollisen vierailun aikana oli piilotellut saaristossa. Menin hänen puheilleen ja kerroin hänelle viimeiset vaiheeni sekä tiedustelin, oliko minun lähdettävä etsimään armeijan jäännöksiä Pohjanmaan puolelta vai johonkin muuhunko ryhdyttävä. Hän määräsi minut olemaan hänen käytettävänään, jotta hän voisi seurata vihollisen hankkeita ja toimittaa niistä tietoja Tukholmaan.
Ahokas tapasi kuin tapasikin Turussa isäntänsä, joka oli joukkueineen ollut useissa pikku kahakoissa vihollisen kanssa ja kerran jo vangiksikin joutunut, mutta livistänyt karkuun ja päässyt onnellisesti Turkuun. Nyt hänen oli määrä viedä tänne kokoontuneet sotamiehet sekä lähisaaristossa kätkössä olleet kaleerit ja veneet Ahvenaan. Mutta Ahokkaan tuli jäädä minun käskyläisekseni.
Ensi töikseni retkeilin Ahokkaan kanssa Loimijoelle, jossa kapteeni Möllerin pyynnöstä kävin tarkastamassa hänen puustelliaan sekä korjaamassa talteen, jos siellä vielä löytyi jotakin arvokkaampaa. Otinkin sieltä haltuuni muutamia lampaita, kaksi hevosta satuloineen sekä joukon kolme- ja kuusnaulaisia kranaatteja. Nämä kaikki kuljetin Sauvossa olevaan omaan Hallela-nimiseen virkatalooni, tai paremmin sanoen torppaan, jota en vielä ollut nähnytkään. Lepäiltyäni täällä muutamia päiviä palasin Turkuun, jossa maaherralta sain määräyksen mennä Huittisiin hävittämään erään siellä olevan kruunun makasiinin, ettei se joutuisi vihollisen saaliiksi.
Lähdin oitis Ahokkaan kanssa ratsain matkalle. Saavuttuamme Hannunkosken kylään päätin poiketa muutamaan taloon, saadakseni tietää, oliko paikkakunnalla kuulunut vihollisia liikkuvan. Ahokas jäi molempain hevosten kanssa kujasille odottamaan. Kylän talot näyttivät kaikki huonosti hoidetuilta ja rähjääntyneiltä. Kuten myöhemmin sain kuulla, olivat hannunkoskelaiset laiskaa väkeä, kuuluen niihin ihmisiin, jotka kituuttaen elävät päivästä toiseen ja kantavat sydämessään ainaista tyytymättömyyttä esivaltaa ja paremmin toimeentulevia lähimmäisiään kohtaan pitäen näitä syypäinä heidän kurjuuteensa.
Astuin siis sisälle pirttiin, jossa istui muutamia miehiä viinaa ryypiskellen, ja näyttivät he jo olevan hyvänlaisesti humalassa. He kehoittivat minua istumaan seuraansa tarjoten minullekin viinakulhoa. Mutta minä kieltäydyin sitä ottamasta. Yksi miehistä, joka nähtävästikin oli talon isäntä, alkoi nyt tarkastella sarkakauhtanani alta näkyvää univormunkaulusta, joka oli kapealla kultakaluunalla reunustettu. Siitä hän arvatenkin huomasi minut herraksi ja sanoi röyhkeästi nauraen:
»Lyödäänkö sadan riikintaalerin veto, että venäläinen tästälähin pitää
Suomen?»
»Ei minulla ole varaa niin suuria vetoja lyödä», vastasin kartellen.
»Huilaa sitten helvettiin toisten Suomen herrain perässä!» sanoi hän ryyppytoveriensa hyväksyvästi nauraa röhötellessä.
Kun hän ei tällä saanut minua vielä suututetuksi, jota hän kaikin mokomin näytti haluavan, lisäsi hän hetken kuluttua ärsytellen: