Mutta mitään vastaamatta pudottausi rakuuna salamannopeasti hevosensa toiselle puolelle. Samassa pamahti laukauskin ja rakuunan hevonen hypähti syrjään, samalla kuin hänen isäntänsä kierähti kuusen juurelle.
Olin sillävälin selviytynyt kaatuneen hevoseni satulasta ja ehättänyt paikalle. Sen nähdessään tempasi upseeri miekkansa, mutta minun aseeni oli kerkeämpi ja parin silmänräpäyksen kuluttua laukkasi hänen hevosensa isännätönnä pitkin metsätietä. Käännyin tämän jälkeen nopeasti katsomaan, kuinka kuusen juurelle sortuneen rakuunan laita oli. Mutta hän kavahti samassa seisoalleen ja huudahti selvällä suomenkielellä:
»Tapani, etkö sinä ole Tapani Löfving?»
Jos pilvistä olisi pudonnut eteeni hampaisiin saakka asestettu ratsumies, en varmaankaan olisi siitä yhtään enempää hämmästynyt kuin tästä. Tuijotin sanatonna häneen ja hän olisi voinut miekallaan minut huoleti lävistää, minun kykenemättä sormeanikaan puolustuksekseni liikauttamaan.
Rakuuna tuijotti minuun näköjään yhtä hämmästyksissään. Hänen ruskeissa silmissään oli omituinen palo, huulet värähtelivät ja kasvoille, jotka olivat parrattomat ja nuorekkaat, levisi heleä puna. Yht'äkkiä peitti hän käsillä silmänsä ja purskahti itkuun, änkyttäen katkonaisesti:
»Riikahan minä olen … mutta kuinkapa sinä voisit minut tuntea … tällaisena.»
* * * * *
KAHDEKSAS LUKU.
Selviän vähitellen hämmästyksestäni ja meille tulee tulinen kiire päästä saaliinemme viholliselta suojaan.
Jos yleensä sopii puhua hämmästyksen huipusta, niin olin minä nyt joutunut sille korkeudelle. Tavallinen älyni ja käsityskykyni tuntui minut kerrassaan jättäneen ja tajuamatta, missä olin ja mitä oli tapahtunut, seisoin alallani, tuijottaen itkevään rakuunaan. Kun vihdoinkin alkoi päässäni tuntua joitakin elonmerkkejä, sain minä huuliani hyvän aikaa liikutettuani sanotuksi: