»Mutta, Jumalan nimessä, mitä tämä oikein merkitsee?»
Rakuuna otti kädet kasvoiltaan ja katsoen minua suoraan silmiin kysyi:
»Etkö minua todellakaan tunne, Tapani?»
Uudelleen punastuen loi hän silmänsä alas. Kun hän seisoi siinä edessäni ujona ja avutonna, kyynelten jäljet vielä poskilla, alkoi minulle piirre piirteeltä selvitä Riikan kuva. Viheriä ja repaleinen rakuunanviitta sekä kupeella riippuva pitkä miekka ikäänkuin haihtuivat silmissäni näkymättömiin noiden rakkaiden piirteiden edestä.
»Mutta … kuinka tämä kaikki on mahdollista?» sammalsin minä liikutettuna.
»Kuulit kai Kiteellä, että isäni kuoli Käkisalmessa neljä vuotta sitten», kertoi Riika. »Heti sen jälkeen lähdin enoni luo, joka asui Näykin kylässä Viipurista etelään. Olin muutamia kuukausia ollut siellä ja me olimme jo aikeissa venäläisten pelosta muuttaa Turun puolelle, kun vihollinen äkkiarvaamatta ilmestyi Viipurin tienoille. Kyläämme tuli muuan kasakkajoukko alkaen ryöstää ja hävittää mitä käsiinsä saivat. Kun miehet yrittivät vastarintaa, saivat he joka ainoa surmansa, enoni niiden joukossa. Meidät naiset ja lapset raahasivat he mukaansa. Lopulta jouduimme Pietariin, jossa saimme olla toista vuotta vankeudessa ja tehdä aamusta iltaan raskasta työtä. Sitten meidät kastettiin väkisin venäjän uskoon ja minulle annettiin nimeksi Tatjana. Voimakkaimmat meistä vietiin sen jälkeen ratsuväen kasarmiin ja rakuunan pukuun puettuina pakotettiin meidät ottamaan osaa sotaharjoituksiin.[1] Kun sitä oli kestänyt muutamia kuukausia, täytyi meidän muun sotaväen mukana seurata Suomeen ja taistella omia maanmiehiämme vastaan. Mutta usko minua, Tapani, yksikään suomalainen ei minun kauttani ole surmaansa saanut. Meitä on alati pidetty ankarasti silmällä, ettemme olisi päässeet karkuun, ja yksi onnettomuustovereistani, joka sitä Porvoon luona yritti, ammuttiin kuoliaaksi. Siitä huolimatta olen lakkaamatta hautonut karkaamista ja nyt, kun te niin odottamatta hyökkäsitte kimppuumme, päätin minä panna sen toimeen ja käännyin siinä aikomuksessa tälle syrjätielle.»
»Mitä kaikkea sinun onkaan täytynyt kärsiä!» puhkesin minä liikutettuna sanomaan likistäen hänen molempia käsiään.
»Tuota tuossa on minun kiittäminen siitä, ettei minulle sentään pahinta ole tapahtunut, kuten monelle onnettomuustoverilleni», sanoi Riika viitaten tien kupeessa makaavaan upseeriin.
»Kuinka niin?» kysyin minä kummastuneena, »olihan hän äsken vähällä ampua sinut kuoliaaksi.»
»Hän on siitä pitäen, kun minä tulin rakuunain joukkoon, kiusannut minua rakkauden tunnustuksillaan. Mutta siitä on ollut se hyvä, että hän on mustasukkaisen valppaasti vartioinut minua ja torjunut ankarasti toisten sotilasten lähentelyt. Ja muutenkin on hän minua kaikella tavoin koettanut suojata.»