Tein nyt Juholle muutamalla sanalla selväksi Riikan kohtalon, minkä johdosta hän virkkoi:
»No jopa nyt jotakin!» katsellen samalla säälivästi Riikaa.
Mutta meidän oli jo aika rientää, sillä pakoaan jatkanut rakuuna oli varmaankin ehtinyt jo venäläisten leiriin, josta epäilemättä heti lähetettäisiin vereksiä rakuunoita tai kasakoita paikalle. Palasimme siis miehissä kuorman luo, Juhon kiskoessa vankia perässään. Talonpoika oli heti ensi rymäkästä selvittyään pötkinyt metsään ja jäänyt sille tielleen. Rattaat olivat vioittuneet ja hevonen loukkaantunut siksi pahoin, ettei sitä voinut enää käyttää.
Tutkin kiireesti kuorman sisällön ja löytyi sieltä useita suuria nahkapusseja, joissa kaikissa oli rahoja, sekä melkoinen kasa paljaaltaan olevia kupariplootuja. Mutta kuinka oli meidän kuljetettava ne pois? Riikan hevonen oli seuraillut yhdessä upseerin hevosen kanssa isäntäänsä ja Juhon hevonen oli eheänä, järsien kulottunutta ruohoa maantien syrjältä. Kullakin meillä oli siis ratsut, vankia lukuunottamatta. Ensimmäisinä surmansa saaneiden rakuunain hevoset olivat laukanneet tiehensä.
Sidoimme nyt kiireesti rahapussit parittain yhteen ja sijotimme ne parhaamme mukaan kaikkien kolmen hevosen selkään. Mitä emme voineet mukaamme ottaa, kannoimme kiireesti metsään.
»Kuinkas me vankia kuljetamme?» kysyin minä auttaessani Riikaa satulaan.
»Joutaapa jaloitella», sanoi Juho, »sainpa tuota minäkin siellä
Janakkalassa kinttusuoniani jännittää.»
Hän sitoi vangin hevosen perään, työnsi vereksen lehtikäärön poskeensa ja kömpi satulaan niin rauhallisesti kuin olisi ollut kysymys rippikirkkoon lähdöstä. En huolinut estää Juhoa hänen puuhissaan, sillä muuta keinoa ei meillä ollut vangin kuljettamiseksi, jotapaitsi itsellänikin oli, totta puhuakseni, vielä hyvässä muistissa kilpajuoksuni Kiteellä. Mutta ennenkuin nousin satulaan, käskin toisia olemaan hiljaa alallaan, laskeuduin itse pitkälleni maantielle ja panin korvani maata vasten. Kuului kaukaista jyminää aivankuin maan alla olisi ollut joitakin voimia työssä.
»Nyt kiireesti taipaleelle, sillä vihollinen lähenee täyttä neliä», sanoin minä ylös hypähtäen.
Sen jälkeen lopetin pistoolin laukauksella loukkaantuneen hevosen, hyppäsin satulaani ja niin lähdimme täyttä karkua eteenpäin. Tultuamme Hattulan talojen kohdalle kertoi Juho niillä tienoin lähtevän eteläiselle suunnalle jonkinlaisen kylätien, jota myöten takamaiden kautta pääsisi Euran kappeliin. Päätin kääntyä sinne, koska oli pelättävissä, että vihollinen piankin tavoittaisi meidät valtatiellä.