Löysimmekin mainitun tien ja hävisimme pian metsien suojaan. Ratsastin Riikan kanssa rinnatusten edellä ja Juho seurasi vankineen perässä. Ojensin tällöin Riikalle hänen sormuksensa, jonka olin löytänyt kasakan ryöstösaaliin joukosta ja jota siitä lähtien olin kantanut vasemman käteni pikkusormessa. Riika hämmästyi tästä aluksi aivan sanattomaksi ja kun olin kertonut, kuinka sormus oli huostaani joutunut tuoden minulle mykät terveisensä omistajattareltaan, ilmoitti Riika yhden kasakoista ryöstäneen sen häneltä silloin, kun hän vangiksi joutui. Sen jälkeen jutteli Riika hänellä aamulla olleen epämääräisen aavistuksen siitä, että hän tämän päivän kuluessa saisi nähdä minut. Hän oli yöllä nähnyt unissaan, että minä olin tullut hänen makuutilansa äärelle, kumartunut hänen puoleensa ja sormeani kohottaen ruvennut kuiskaamaan hänelle jotakin. Hän oli samalla herännyt ehtimättä saada selvää sanoistani, mutta uni oli ollut niin elävää, että hän oli hyvän aikaa vielä valveillakin ollut näkevinään minut edessään.
Kun me sitten päivällä hyökkäsimme heidän kimppuunsa, oli uni paikalla muistunut hänen mieleensä. Taakseen vilkaistessaan hän ei tosin ollut heti ruudinsavun läpi voinut minua tuntea, mutta joku kummallinen vaisto tai aavistus oli kehoittanut häntä nyt jos koskaan yrittämään vapautua luonnottomasta asemastaan. Niin oli hän sitten yht'äkkiä kääntynyt metsätielle, mutta huutaa ei hän meille toisten rakuunain takia ollut uskaltanut.
»Oli sentään Jumalan onni, ettei yksikään kuulistamme sattunut sinuun», sanoin kauhistuneena ajatellen sitä mahdollisuutta, että Riika olisi minun kädestäni saanut surmansa.
»Silloin olisin jäänyt tässä vihollispuvussani sinne metsään makaamaan, etkä sinä olisi koskaan saanut tietää minun kohtalostani», sanoi Riika surumielisesti hymyillen.
Ilta oli sillä välin alkanut hämärtyä meidän ajaessamme hiljaista juoksua äänettömän metsän halki. Kun Juho oli jäänyt näkyvistämme, pysähdyimme me eräälle kankaan nyppylälle häntä odottamaan. Jonkin hetken kuluttua ilmestyikin hän näkyviimme, mutta yksinään.
»No mihinkäs sinä olet vankisi pannut?» kysyin minä, kun hän oli luoksemme ehtinyt.
»Mitäpäs, haittanahan se olisi näillä metsäpoluilla ollut», vastasi Juho vältellen.
»Niinpä niin, mutta mitä sinä hänelle teit?» tivasin minä katsoen häneen tuimasti.
»Tuota, sattuuhan sitä sodassa jos jotakin», mutisi Juho vastaukseksi pyöritellen mälliään ja syljeksien hieman rauhattomasti.
Aika ei sallinut ruveta häntä sen ankarammin tilille vaatimaan, jos siitä muuten olisi mitään hyötyä ollutkaan, ja niin lähdimme ratsastamaan edelleen. Taivas oli jo kauttaaltaan tähdissä, kun saavuimme erääseen pieneen metsätaloon Niinijoen latvoilla. Siinä päätimme viettää yösydämen ja lepuuttaa lopen väsyneitä hevosiamme, joille talosta saimme ostetuksi kunnolliset kaura-annokset. Minä ja Juho vartioimme vuorotellen taloa Riikan nukkuessa lämpimässä saunassa.