Laskin miekankärjen lattiaan ja aioin pyytää isääni menemään linnoituksen komentajan, eversti Stjernschantzin luo ehdottamaan minua varusväkeen otettavaksi tai saadakseni häneltä suosituskirjeen Inkerissä taistelevan Suomen maa-armeijan päällikölle. Mutta ennen kuin kerkesin suutani avata, ehätti äitini väliin ja sanoi:
»Minä olen tuuminut samaa asiaa jo pitemmän aikaa ja nyt luulen löytäneeni Tapanille toimialan. Hän on saanut oppia kirjoitusta ja luvunlaskua, ja koska kauppias Jaakkima Frees Viipurissa on meille etäistä sukua, niin ei ole mikään sen viisaampaa kuin että minä matkustan Tapanin kanssa sinne ja toimitan hänet palvelukseen sukulaisemme luo.»
»Mutta minä en halua kauppiaaksi, vaan sotilaaksi», rohkenin vihdoin epätoivoissani sanoa.
»Ei niistä mitään», sanoi äitini ankarasti. »Kauppiaana sinulla on edessäsi paljon parempi ja turvallisempi tulevaisuus kuin sotilaana, ja siihen ammattiin sinulla on sitäpaitsi suuret lahjat.»
Kun edelleen koetin taistella hartaimman haluni puolesta, vetosi äiti neljänteen käskyyn, ja kun lisäksi isä, kuten tavallista, mukautui äidin neuvoihin, näin parhaaksi vaieta. Sitäpaitsi rakastin äitiäni siinä määrin, etten pitemmällä niskoittelulla halunnut hänelle tuottaa mieliharmia. Muuten ei joustava luonteeni tästä vanhempaini päätöksestä ollut kovinkaan kauan masennuksissa. Olenhan Viipurissa jonkin verran lähempänä sotatapauksia, ja kukaties joudunkin siellä yht'äkkiä keskelle sodan telmettä ja saan tarttua miekkaan, ajattelin minä ja kuvittelin Viipuriin menoni omille unelmilleni mitä suotuisimmaksi.
Matkustin siis syksyllä v. 1703 Viipuriin, jossa äitini toimitti minut kirjanpitäjän oppilaaksi mainitun Jaakkima Freesin kauppahuoneeseen. Täällä vietin kokonaista viisi yksitoikkoista vuotta istuen ahtaassa puotikamarissa kaikenlaisten tavarakääröjen keskellä ja merkiten kirjoihin suola-, tupakka-ja inkiväärieriä sekä varttuen sillä välin täydeksi mieheksi. Ajatukseni liikkuivat kuitenkin alati jokapäiväisen toimintapiirini ulkopuolella. Ilmassa tuntui lakkaamatta ruudinkäryä ja sotaista levottomuutta. Rajalla taisteltiin nämä vuodet melkein yhtä menoa, ja alituiseen kulki Viipurin kautta suomalaisia joukko-osastoja kaakkoiselle rajalle, missä Venäjän tsaari oli ruvennut rakentamaan kaupunkia ja linnoitusta Nevajoen suulle. Ennen kaikkea antoi mielikuvitukselleni työtä inkeriläinen sissipäällikkö Kivekäs, jonka urotöistä ja seikkailuista kerrottiin toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja.
Oltuani kolmisen vuotta Viipurissa luulin jo kerran vankeuteni tavarakääröjen keskellä päättyneen sekä saavani vaihtaa hanhensulan ikävöimääni miekkaan. Lokakuun alussa 1706 tuli nimittäin venäläisten tsaari suuren sotajoukon kanssa Viipurin edustalle ja alkoi piirittää kaupunkia, jota kenraaliluutnantti Maydell puolusti kolmentuhannen suomalaisen kera. Sainpa nyt sangen läheltä maistaa, miltä sota tuntuu, sillä heti piirityksen alussa viskasi vihollinen vanhan Viipurimme muurien sisäpuolelle muutaman vuorokauden kuluessa yli tuhat pommia, niin ettei välistä tiennyt, minne päänsä suojaan pistää. Mutta lienevätkö meidän suomalaisten vastatervehdykset tuntuneet tsaarista ja hänen kahdestakymmenestä tuhannesta miehestään vähän liian kuumilta, koskapa hän muutamana tuulisena yönä vähän ennen kuukauden loppua oli kojeinensa hävinnyt kaupunkimme edustalta. Sitten muuttui sota taas pieniksi partio- ja ryöstöretkiksi rajaseuduilla, ja Viipurissa palasi elämä entiseen uomaansa. Minä sain edelleen kumartua tilikirjojen yli ja raapustella numeroita loppumattomiin.
Mutta Viipurin piiritys ei ollut sotaista seikkailunhaluani sammuttanut. Päinvastoin oli mielikuvitukseni pienistä sotakokemuksistani saanut lisäyllykettä. Puolasta tuli viestejä, että peloittavan valloittajamaineen saavuttanut kuninkaamme varusti suurta retkeä Venäjälle perinpohjin nujertaakseen itäisen vihollisemme. Tämä ynnä toisaalta rajasissien rohkeat kepposet, joista yhtämittaa kuuli Viipurissa kerrottavan, olivat omiaan johtamaan ajatukseni kauas yksitoikkoisesta työstäni. Olin jo monesti saanut isännältäni muistutuksia hajamielisyydestäni, kunnes sitten keväällä 1708 sattui sellainen tapaus, joka kerrassaan katkaisi kauppamiesurani.
Istuin eräänä aamupäivänä tavallisessa työssäni ja minun piti juuri merkitä kirjaan muutamille Jääsken talonpojille velaksi annettu suolamäärä. Mutta ajatukseni olivat kokonaan illalla kuulemissani jutuissa, ja huomaamattani piirustin numerosarakkeiden keskelle parrakkaan kasakan sekä suomalaisen sissin lävistämässä häntä miekallaan. Kun töherrykseni alkoi olla valmis, tunsin jonkun kurkistelevan olkapääni yli. Kääntyessäni hieman sivulle huomasin vierelläni isäntäni, Jaakkima Freesin, hallavan peruukin ja terävän nenän. Yritin nousta paikaltani, mutta samalla sain kipenöivän korvapuustin.
Mitä tämän jälkeen seurasi, sen jätän mieluimmin kertomatta, sillä puolustukseksi sille, kaunistelematta puhuen, riittävät tuskin nuoruuteni ja pikainen luonteeni. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että kun olin isännälleni maksanut korvapuustin, joutui hän useammaksi päiväksi vuoteeseen. Minut taas kuljettivat kivalterit raatihuoneen alla olevaan kaupungin vankityrmään, jonka vartija minua seuraavana päivänä lohdutti tiedolla, että tulisin menettämään oikean käteni.