Kirkon alapuolella rannassa oli aittoja ja venevajoja, joiden välitse Kolkasta tuleva talvitie nousi kirkkomäelle. Laskeuduimme Juhon kanssa sinne ja asetuimme väijyksiin erään aitan suojaan. Määräsin Juhon ottamaan kirveen käteensä ja heti, kun ensimmäinen hevonen tulisi näkyviin, lyömään siltä luokan poikki. Kuorma jäisi siten paikalleen ja tukkisi tien, jolloin me kursailematta kävisimme vihollisten kimppuun solassa.
Jäältä kuului jo reenratinaa ja sotamiesten pulitusta. Kansanjoukko oli levottomana ryhmittynyt ylös kirkon juurelle. Ensimmäinen kuorma tuli esiin solasta ja paikalla hyökkäsi Juho hevosen luo ja rusahutti voimakkaalla lyönnillä luokan poikki, niin että aisat solahtivat maahan. Melkein samaan aikaan teki minun miekkani lopun vänrikistä ja yhdestä sotilaasta, jotka istuivat ensimmäisen kuorman päällä. Tuskin kerkesivät jäljessä tulevat vielä käsittää, mitä oli tekeillä, ennenkuin minä siirsin miekkani vasempaan käteen ja tempasin oikealla vuorotellen kummatkin pistoolini ja ammuin seuraavalla kuormalla olevat sotilaat. Jälkimmäisten kesken syntyi ankara hämminki, he luulivat varmaan suuremmankin voiman hyökänneen kimppuunsa ja peräyttivät kiireesti kolme viimeistä kuormaa jäälle sekä lähtivät suin päin pakoon.
Tyhjensimme nyt kumoon töyttäämällä nopeasti yhden kuormista, peräytimme hevosen jäälle ja rekeen hypäten lähdimme täyttä karkua ajamaan heitä takaa. Meillä olivat muskettimme vielä ladattuina ja päästyämme lähemmäksi laukaisimme ne jälkimmäisellä kuormalla kyyröttäviä venäläisiä kohti. Ainakin yksi heistä kierähti sätkytellen tien viereen. Sillä aikaa kun uudelleen latasimme musketteja, syytivät venäläiset kiireellä kuormainsa sisällön jäälle, jonka jälkeen he kykenivät kaksinkertaisella vauhdilla pakoaan jatkamaan. Kun he lisäksi olivat nyt jo sen verran typerryksestään tointuneet, että alkoivat ammuskella meitä kohti, näimme parhaaksi keskeyttää takaa-ajomme ja ryhtyä saalista korjaamaan.
Saimme kaikkiaan viisi hevosta rekineen sekä kahdeksan kuormallista tavaraa, jotka oli ryöstetty ympäri kyliä ja jotka jaoimme takaisin omistajilleen. Mutta hevoset pidimme itse. Saarelaisissa syntyi tämän jälkeen meitä kohtaan siksi suuri pelko ja kunnioitus, etteivät he yhdessäkään kylässä osoittaneet ynseyttä meitä kohtaan.
Jo seuraavana päivänä palasimme Iniöstä Houtskariin, jossa lahjoitin kaksi anastamistamme hevosista pastori Muntinille, niin että hän niiden avulla pääsi perheineen pakenemaan Ahvenanmaalle. Oleskelu Houtskarissa kävikin päivä päivältä vaarallisemmaksi, sillä yhä enemmän vihollisia alkoi ilmestyä saarille. Sen vuoksi päätin minäkin vetäytyä toistaiseksi Kumlingeen.
Kun eräänä kuutamoisena iltana Juhon kanssa ajelimme Kihdin yli mainittua saarta kohti ja minä reen perässä loikoillen hyräilin muuatta virrenvärssyä sekä kaihomielin muistelin Riikaa, kiintyi katseeni korkeimmalla taivaanlaella näkyvään, harvinaisen kirkkaaseen tähtisikermään, joka muodosti selvästi kaksinkertaisen C:n. Päätin mielessäni sen olevan ennustuksen siitä, että minä saisin kerran vielä armon suullisesti puhella hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa kanssa, joka vielä tätä nykyä oleskeli Benderissä Turkinmaalla[2]. Tämä toteutuikin sitten kolmen vuoden päästä, jolloin minulla oli onni keskustella Hänen Majesteettinsa kanssa Lundissa.
Pitkiä lepoja en ole koskaan elämässäni saanut nauttia, enkä oikeastaan ole kauan viihtynytkään yhdessä kohti, varsinkaan toimettomana pysyen. Kumlingessa olin ollut ainoastaan pari päivää, kun eversti Böckler, joka nyt oli lähimpänä esimiehenäni, komensi minut tiedusteluretkelle Brändöön ja Åfvan saarille, jotka ovat noin puolitaipalessa Kumlingen ja Kustavin eli Kivimaan välillä. Lähdin tällä kertaa yksinäni matkaan ja lähetin Ahokkaan Ekkerööhön viemään Riikalle kirjettä sekä vähän rahoja, jotta hän voisi taloon maksaa ylöspitonsa.
Brändöössä ja Åfvassa ei ollut vielä sinne tullessani vihollisia, mutta joka hetki saarelaiset heitä odottivat Houtskarista tai Iniöstä käsin. Åfvalaiset olivat kylänsä lähellä olevalle korkealle kalliolle rakentaneet suuren rovion, jonka luona oli yötä päivää vartija. Heti kun vihollinen tulisi näkyviin, oli rovio sytytettävä palamaan, että kaikki saaren asukkaat tietäisivät pitää varansa. Olin vasta muutaman tunnin oleskellut mainitulla saarella ja ryhdyin erään talon pirtin pöydällä laatimaan kirjettä eversti Böcklerille täkäläisistä kuulumisista, kun talon palvelustyttö hyökkäsi sisälle ja huusi: »Viholliset!»
Silmäsin ikkunasta ulos ja näin noin pyssyn kantaman päässä parisataisen joukon kasakoita ja rakuunoita lähenevän kylää. Ehtimättä korjata edes mustepulloani ja päällystakkiani syöksyin ulos ja juoksin talojen suojassa ylös vartijavuorelle. Kaksi vartijana olevaa saarelaista istui täällä kaikessa rauhassa päivälekolla viimeistellen tekemiään lusikoita, kauhoja ja ämpäreitä. Iskin viivyttelemättä tulta ja sytytin rovion palamaan.
Mutta viholliset olivat kohta huomanneet savun ja arvanneet, mitä sillä tarkoitettiin. Kun olin tervakset saanut kunnollisesti syttymään ja nousin seisoalleni, näin joukon kasakoita kapuavan kiireesti ylös kalliolle. Ensimmäisen heistä, joka juuri hyppäsi kalliolle, lävistin miekallani ja syöksyin sen jälkeen toista rinnettä alas jäälle, jonne päästyäni lähdin kuulain korvieni ympärillä vinkuessa juoksemaan minkä jaloistani pääsin. Taakse vilkaistessani näin kasakkain repivän puita alas roviosta ja sammuttavan, mitä minä olin saanut syttymään.