Jälleen Suomen manterella, jossa me Ahokkaan kanssa hiivimme vihollisten päämajaan.
Oli mitä ihanin päivä toukokuun lopulla. Kevät oli tänä vuonna tullut verraten varhain ja kauniita ilmoja oli kestänyt vapunpäivästä asti. Tuomet ja pihlajat olivat täydessä kukassa ja päivänpaisteessa uiskenteleva metsä oli täynnä lintujen laulua.
Tänä ihanana päivänä nähtiin Uudeltamaalta Turkuun johtavaa tietä pitkin laahustelevan kaksi kurjaa olentoa. Edellä lynkkäisevä mies oli silmäpuoli ja kyssäselkä, jonka läjään painuneet hartiat olivat lisäksi vinot, niin että toinen olkapää oli toista tuntuvasti ylempänä. Hän talutti kepillä jäljessään umpisokeata miestä, joka kulki epävarmoin ja horjahtelevin askelin. Aina kun edestä- tai takaapäin kuului ratasten räminää, vetäytyi hän kauas tiepuoleen ja tuijotti sokeilla silmillään suu auki sekä hyvin pelästyneen näköisenä ohi ajaviin. Kumpikin oli puettu risaisiin vaatteisiin ja sokealla oli selässään säkkikulu.
Mutta jos näitä kurjia otuksia olisi lähemmin tutkittu, olisi kummankin housuista löytynyt pari vaarallista tukulaa, joita ruotsalainen sanoo nimeltä fyrboll. Päästessään huomaamatta jonkin vihollisten varastohuoneen luo saattoi sokea avata äkkiä silmänsä ja kyssäselkä oikaista hartiansa, jolloin he nopeasti iskivät tulen palloihinsa ja viskasivat ne rutikuivalle katolle tai työnsivät kivijalan aukosta lattian alle, jatkaakseen sitten yhtä kurjina rampoina vaivalloista matkaansa. Sillä sauvalla talutettava sokea ei ollut kukaan muu kuin minä, venäläisten kaikkialla etsiskelemä kenttävääpeli Tapani Löfving. Ja minua taluttava silmäpuoli kyssäselkä olisi lähemmin tarkastettaessa piankin tunnettu minun totiseksi ja mälliä pureskelevaksi toverikseni Juho Ahokkaaksi.
Kuten sanottu, lepäilin morsiameni luona Ekkeröössä aina huhtikuun puoliväliin, jolloin päällystöltäni sain käskyn lähteä Suomen manterelle vakoilemaan. Kuljimme yhdessä Ahokkaan ja vänrikki Sahlmanin kanssa saariston halki Kemiöön ja sieltä Vänön saarelle, jossa sairastuin vilutautiin. Makasin sitten horkan kourissa aina toukokuun puoliväliin saakka, jolla aikaa Juho piti minusta uskollista huolta. Toivuttuani sousimme sitten veneellä Tenholaan, josta kuljimme Kosken tehtaalle. Siellä tapasin entisen rykmenttitoverini, kersantti Gutzeuksen, joka liittyi meidän seuraamme. Kuljimme sitten edelleen Perniöön päin, tapasimme tiellä kolme vihollisen rakuunaa, joista yksi jäi henkeään vaille ja toiset lähtivät käpälämäkeen jätettyään ensin meille kuljetettavanaan olevat rahat. Niistä tuli meille mieheen viisikymmentä taaleria venäjän rahassa. Sen jälkeen päätin Ahokkaan kanssa pistäytyä Turussa ottamassa selkoa oloista vihollisen päämajassa. Hankimme Perniössä päällemme nämä vaaterisat, Juhon hartioihin tehtiin vaatekääröstä kyssa, minä ummistin silmäni, Juho toisensa ja niin lähdimme matkaan.
Olimme jo toista päivää olleet taipalella ja kohdanneet useita vihollisjoukkoja. Kaikki olivat päästäneet meidät kunnialla ohitseen, vieläpä viskelleet kopeekan rahoja Juhon hattureuhkaan. Minun säkkiini oli niinikään karttunut useita limpunkimpaleita.
Illalla saavuimme Turkuun. Itse en uskaltanut juuri nimeksikään tehdä havaintoja, mutta sen sijaan kuiskaili Juho minulle yhtä ja toista, milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kiertelimme aluksi kerjäillen ympäri kaupunkia. Melkoinen osa kaupunkilaisia, etupäässä alempaa porvaristoa, oli palannut asumasijoilleen ja maalaisiakin näkyi rattaineen torilla. Enin oli kaupungissa kuitenkin venäläisiä sotilaita, joita oli sijoitettu melkein joka taloon. Siivo tai paremmin sanoen siivottomuus oli tietysti sen mukaista. Hevosen lantaa, jätteitä ja monenmoista törkyä kaikkialla. Viinaa näyttiin viljeltävän runsaasti ja kaupunkiin oli ympäri maata kerääntynyt joukko kevytmielisiä ja kunniattomia naisia, jotka pitivät täällä yhteyttä maansa vihollisten kanssa. Ruhtinas Galitzin, joka esikuntineen ja hallintovirkamiehineen asusti linnassa, koki sentään pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja suojella aseetonta kansaa pahimmalta väkivallalta, joten sodan kauhut eivät koskaan Turun seuduilla muuttuneet niin kamaliksi kuin kauempana sisämaassa.
Illalla menimme Ahokkaan kanssa kauppias Kustaa Vithfootin avaraan pirttiin ja pyysimme yösijaa. Pirtissä majaili kymmenkunta vihollisen sotamiestä ja me saimme sijamme ovensuunurkassa. Kaivoimme säkistäni leivänkannikoita ja aloimme syödä kalsuta, jolla aikaa minä pidin korvani tarkasti auki kuullakseni sotamiesten keskustelua. He jutella pulittivat kaikenlaista retkistään ja ryöstöistään, mainiten pari kertaa minunkin nimeni, arvellen »Leving-hirtehisen» saaneen jo surmansa. Kehuipa yksi heistä kerran haavoittaneensakin minua sääreen. Myöskin sain kuulla, että tsaaria odotettiin piakkoin kaupunkiin saapuvaksi ja että häntä varten oli saman talon kellariin varattu suuri joukko ulkomaan viinejä. Muuan vanha sotamies, hiukan suomea mongertava sävyisä partaniekka, tuli meitäkin puhuttelemaan kysellen, mistä kaukaa me olimme ynnä muuta. Vastasimme olevamme Perniöstä ja saimme häneltä palan painoksi kimpaleen keitettyä lihaa.
Syötyäni asetuin pitkäkseni penkille ja aloin hetkisen kuluttua valitella vatsaani, keppuroiden ja vääntelehtien penkillä. Yksi sotamiehistä toi minulle silloin viinaryypyn. Hetkistä myöhemmin hypähdin pystyyn, hapuilin kepin käteeni ja lähdin sotamiesten nauraa hoilatessa kiireesti kämppimään ulos. Oli jo siksi pimeätä, että pihalle tultuani uskalsin huoleti avata silmäni. Menin pihan perälle ja löysin sieltä makasiinirakennuksen päästä suuren kivikellarin. Mutta sen ovi oli lukittu raskaalla rautamäärlyllä ja suurella lukolla. Mieleni teki kuitenkin kovin päästä sinne tutkimaan hänen tsaarillisen korkeutensa viinivaroja.
Kellarissa oli laudoista tehty vesikatto, ja koetellessani lautoja huomasin niistä muutamain olevan varsin löyhässä. Irroitin niistä siis varovasti kolme kappaletta paikoiltaan ja tunkeusin aukosta välikatolle, jonka ilokseni huomasin olevan tavallisen eikä holvatun. Työnsin nyt kaksin käsin multaa ja sammalia syrjään ja kiskoin sen jälkeen muutamia aluslankkuja sijaltaan. Sen jälkeen pudottausin varovasti alas ja huomasin joutuneeni todelliseen tynnyrien valtakuntaan. Iskin nopeasti tulta ja sytytin taskussani olevan, taliin tahratun rihmanpalasen. Laskin kellarissa olevan kaikkiaan kuusikymmentä tynnyriä, jotka merkeistään päättäen sisälsivät mitä parhaimpia viinejä. Aloin nyt vitkastelematta työni potkien tynnyreistä pohjat pois, niin että tuoksuva sisällys tulvehti solisten lattialle.