Olin jo särkenyt viisikymmentä tynnyriä ja ojensin juuri jalkani potkaistakseni ensimmäistäkuudetta, kun kattoaukolta samassa kuului äkäinen ja samalla kummasteleva kysymys:
»Kakoi tshort tam v'lednike navodet—kuka paholainen siellä kellarissa mellastaa?»
Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt toiminnassaan. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Tiesin olevani auttamattomasti satimessa, jollen ponnistaisi kaikkea kykyäni pälkähästä päästäkseni. Salamana välähtikin pelastuksen tuuma päähäni ja minä annoin potkuun koukistuneen jalkani kohdata tynnyrinpohjaa, jatkaen sitten umpimähkään potkimista ympäri kellaria, äheltäen samalla venäläisiä lauseita:
»Vain niin, lurjus, koreasti alallasi siinä! Kas siinä, roisto, ja siinä ja siinä!» toistelin minä hakata mäikyttäen samalla itseäni nyrkillä olkapäihin ja reisiin sekä päästellen aina sekaan kokonaan toisella äänellä suomalaisia kirosanoja.
»Mitä siellä on tekeillä?» kuului nyt äänekkäämpi kysymys aukolta.
»Ach, prijatelj!» huudahdin minä venäjäksi ikäänkuin vasta nyt olisin kuullut kysymyksen, »tule kiireesti avukseni, tsuhna hirtehinen täällä varastamassa enkä minä yksin voi hänelle mitään. Joudu, ystävä, valkeakin juuri sammuu!»
Samalla painoin heikosti riutuvan rihmanpalan sammuksiin, jatkaen yhä samaa rynnistelyä ja ähellystä. Ylhäällä oleva venäläinen tuntui todellakin rupeavan laskeutumaan alas, kaiketi yhtä paljon viinin tuoksun kuin seikkailunhalunkin houkuttelemana. Kohta, kun tunsin hänen jalkainsa sattuneen tynnyreihin, karkasin hänen kimppuunsa ja kuristin häntä kaksin käsin kurkusta, kunnes hän kellahti tynnyrien väliin. Mursin nyt pimeässä hapuillen pohjat viimeisistäkin tynnyreistä, ettei työni vain olisi keskeneräiseksi jäänyt, ja loikkasin sitten kiireesti aukosta ulos. Pihalla ei näkynyt ketään ja nopeasti tukin kumpaankin kattoon murtamani aukot. Otin sitten kepin käteeni ja vatsaani pidellen sekä valitellen palasin takaisin pirttiin, ummistaen sitä ennen tietysti tarkoin silmäni.
Penkille asetuttuani keppuroin ja valittelin yhä äänekkäästi. Sotamiehet, jotka olivat jo asettuneet makuulle, alkoivat kiroilla ja haukuskella. Jatkoin vain ujellustani, kunnes eräs heistä tuli ja tyrkkäsi minua kylkeen sanoen:
»Mene matkaasi, senkin hirtehinen, eihän tässä saa untakaan silmiinsä!»
Juhokin auttoi minua hätäillen jalkeilleni ja alkoi taluttaa ulos. Tätä juuri olin odottanutkin ja pihalle päästyämme työnsin minä Juhoa sauvan päällä mahdollisimman nopeasti porttia kohti, sillä olihan sotamies kellarissa saattanut mennä ainoastaan tainnoksiin ja näin ollen nostaisi hän piankin metelin. Ja vaikkei hän minua suinkaan ollut pilkkosen pimeässä tuntenut siksi vatsaansa valittavaksi umpisokeaksi ukoksi, joka vähän ennen oli ulos lähtenyt, oli meidän kuitenkin viisainta kaiken varalta laittautua mahdollisimman kauas talosta.