Lähestyessämme päivän laskiessa Ekkeröön rantaa huomasimme maalta juuri jäätikölle laskeutumassa joukon pakolaisia hevosineen ja rekineen. Kohdalle tultuamme pysähdyimme ja aloimme molemmin puolin udella kuulumisia. Pakolaisia oli nelisenkymmentä henkeä kymmenkunnalla hevosella, osaksi säätyläis-, osaksi talonpoikaisperheitä. Muutamia oli Suomen manterelta saakka, mutta suurin osa Ahvenanmaalta, missä he kertoivat vihollisia vilisevän kaikkialla ja harjoittavan mitä ilkeintä väkivaltaa. Meitäkin kehoittivat pakolaiset kääntymään ja palaamaan takaisin Ruotsiin, sillä idässä päin uhkasi meitä varma perikato. Mutta minä pysyin järkähtämättömänä päätöksessäni kulkea eteenpäin itää kohti, missä illanhämärään peittyneenä uinui onneton isänmaani. Ruotsalaiset kyyditsijämme sen sijaan joutuivat pakolaisten kertomuksista sellaisen pelon valtaan, että tahtoivat kivenkovaan palata heidän kanssaan takaisin ja jättää minut Ahokkaan kanssa siihen. Koska jo kykenimme ilman heitäkin matkaamme jatkamaan, niin annoin heidän noudattaa tahtoaan.
Kun pakolaisten joukossa oli pari pappiakin ja heillä rippineuvot mukanaan, pyysin ehtoollista, ennenkuin eroaisimme ja minä Ahokkaan kanssa lähtisin jatkamaan vaarallista matkaamme. Oli liikuttava ja samalla mieltä ylentävä hetki, kun toverini kanssa polvistuin jäälle pakolaisjoukon keskelle ja pastori Gabriel Gronovius jakoi meille Herran pyhän ehtoollisen. Toimituksen päätyttyä annoin pastori Gronoviukselle matkapassini vietäväksi takaisin Ruotsiin ja sitten sanoimme pikaiset jäähyväiset toisillemme. He lähtivät kimmeltävän jäälakeuden yli laskevaa ehtooaurinkoa kohti, minä Ahokkaan kanssa taas päinvastaiselle suunnalle, kohti vaaroja ja tuntemattomia seikkailuja.
Jalkapatikassa marssien saavuimme vihollisia kohtaamatta seuraavana päivänä Saltviikin kirkolle, jossa poikkesimme nimismiehen taloon. Nimismies lähti vielä saman päivän iltana hevosellaan kyyditsemään meitä Sundin pitäjän Hultan kylään. Sieltä oli aikomuksemme jatkaa yhtä menoa matkaa Teilin selän yli, mutta kylän miehet olivat hevosineen ajaneet eteläisille pikkuluodoille, piilottaakseen sinne kalleinta omaisuuttaan. Meidän täytyi siis odottaa heidän paluutaan ja yövyimme kylän laidassa erään kalastajan tupaan.
Minulle ja Ahokkaalle laittoi kalastajan muori vuoteen tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn. Luettuani tavallisen ehtoorukoukseni paneuduin levolle ja vaivuin kohta sikeään uneen. Aamuyöstä näin hyvin selkeätä unta. Olin olevinani kotona Käkisalmessa, äiti kehräsi villoja ja minä, vallaton poikanaskali, loikoilin selälläni penkillä. Äiti alkoi kuulustella minulta katekismusta ja kovalla äänellä luin minä kymmenet käskyt, uskontunnustuksen ja isämeidän sekä kasteen- ja alttarinsakramentin. Kun olin päässyt alttarinsakramentin viimeisiin sanoihin, ilmestyi jostakin penkin viereen vanha, harmaatukkainen ukko, joka kysyi, uskonko, että kaikki on häviävä, ennenkuin ainoakaan sana siitä, mitä luin, häviää. Vastasin uskovani. Hän toisti jälleen saman kysymyksen ja minä vastasin jälleen myöntävästi. Silloin tyrkkäsi hän minua kahdesti nyrkillä olkapäähän ja sanoi: nouse ylös! Havahduin paikalla ja samalla kertaa olin kuulevinani laukauksen.
Hieraisin oitis unen silmistäni ja kavahdin sukkasillani lattialle. Uuninkyljessä paloi päre ja sen valossa näin avonaisella ovella kaksi venäläistä, jotka juuri ojensivat muskettinsa minua kohti. Kuului jo kaksi hananvirityksestä johtuvaa napsausta. Mutta alas kyyristyen loikkasin salaman nopeudella miehiä kohti ja ennätin silmänräpäystä ennen kuin musketit laukesivat tyrkätä niiden piiput ylöspäin. Kuulat menivät laipioon ja minä sain ainoastaan palavia ruudinjyväsiä silmilleni, mistä kasvoillani näkyy merkit kuolemaani saakka.
Heti kun laukaukset olivat pamahtaneet, hyppäsin taaksepäin ja tempasin penkiltä molemmat pistoolini. Mutta ennenkuin ehdin niitä käyttää, olivat molemmat venäläiset hävinneet ovelta. Hyökkäsin nyt ulos pihalle, missä näin noin parikymmenmiehisen vihollisjoukon. Laukaisin molemmat pistoolini heitä kohti ja sieppasin sen jälkeen tuvan seinustalta vankan koivuisen vesikorennon, jolla aloin huimia ympärilleni, kunnes joka sorkka oli kadonnut pihalta, paitsi puoltakymmentä kaatunutta ja haavoittunutta.
Palasin nyt kiireesti tupaan, jossa kalastajaukon näin tarkastelevan reidessään olevaa haavaa. Hän oli ollut portailla vettään heittämässä, kun viholliset olivat ilmestyneet pihalle ja ampuneet laukauksen häntä kohti. Se oli sama laukaus, jonka minä juuri unesta havahtuessani olin kuullut. Vedin nyt kiireesti saappaat jalkaani sekä takin päälleni ja komensin Ahokkaan tekemään samoin. Hän ei unenpökerryksissään ollut vielä mistään selvillä, vaan kyhjötti päätään kynsien sängyssä. Hänen suoriessaan vaatteita päälleen latasin pistoolini. Sitten otimme musketit kainaloomme ja syöksyimme kiireesti ulos.
Oli vielä niin pimeä kuin tähtikirkkaana helmikuun yönä yleensä saattaa olla. Itäisellä taivaanrannalla näkyi vasta ohut kajastus, jonka yläpuolella vilkutteli kirkas kointähti. Kun olimme päässeet noin viidenkymmenen askelen päähän tuvasta, eräälle pensaita kasvavalle kallionnyppylälle, näimme kokonaisen komppanian venäläisiä rientävän toiselta suunnalta paikalle ja ympäröivän tuvan. He luulivat nähtävästi minun olevan vielä tuvassa, koska eivät uskaltaneet tunkeutua sisälle, vaan osa heistä asettui ikkunan alle ja osa kiipesi katolle, jossa oli kyynärää vahvalti lunta. He rupesivat repimään kattoa alas, vaikka muori ja vaari huutelivat sisästä, ettei täällä ole ketään. Mutta nähtävästi he eivät ymmärtäneet heidän sanojaan.
Mutta kajastus idässä laajeni ja aikaa turhiin tarkasteluihin hukkaamatta lähdimme lumessa kahlaten marssimaan eteenpäin. Yli kallioiden ja läpi viidakoitten samoiltuamme tulimme merenrantaan. Kun olimme jäätikköä pitkin kulkeneet satakunta askelta, tuli aurinko näkyviin. Samalla asettui meidän ja rannan väliin niin sakea sumukerros, ettemme voineet nähdä kolmea askelta pitemmälle taaksepäin. Mutta edessä oli niin kirkas päivänpaiste kuin kauneimpana suviaamuna. Kiittäen Jumalaa tästä odottamattomasta suojasta riensimme turvallisin mielin eteenpäin pitkin hohtavaa jäälakeutta, samalla kuin usvaseinä takana tuntui seuraavan ihan kintereillämme.
Kuljimme luoteiseen suuntaan ja puolenpäivän tienoissa saavuimme Boksöön saarelle. Silloin haihtui kaikki sumu ja näimme takanamme viitisenkymmentä venäläistä rakuunaa ja kasakkaa, jotka olivat seurailleet meidän jälkiämme. Kymmenkunta heistä seisoi lähellä rantaa odotellen taaempana seuraavia tovereitaan. Käskin Ahokkaan pysähtyä muutaman kallion suojaan pitämään heitä silmällä ja lähdin itse juoksujalkaa lähimpään taloon saadakseni sieltä jotakin syötävää. Talossa oli joukko lähisaarten talonpoikia, jotka olivat paenneet tänne suojaan viholliselta. Ilmoitin heille vihollisten olevan tuossa tuokiossa saarella ja kehoitin heitä laittautumaan siekailematta pakosalle. Emännältä sain kiireessä leivän ja vasta paistetun juuston, jotka sulloin poveeni ja palasin Ahokkaan luo.