TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT
II
* * * * *
ENSIMMÄINEN LUKU.
Uusia seikkailuja Ahvenanmaalla.
Tultuani tuolta onnettomalta Kumlingen-matkalta takaisin Sundskäriin, jossa tapasin toverini, palasin heidän ja vankien kanssa Ruotsiin. Siellä vietin sitten Häfren pitäjässä aikaani alakuloisessa ja lamautuneessa mielentilassa aina seuraavan vuoden helmikuuhun saakka. Turvattomia ja nälistyneitä pakolaisia saapui yhtämittaa Ahvenanmaalta ja Suomesta, jossa vihollisjoukkoja vilisi kaikkialla. Kuningas viipyi yhä vielä Turkinmaalla ja Armfelt Suomen armeijan jäännösten kanssa vetäytyi juuri näihin aikoihin Tornionjoen yli Länsipohjaan. Puolan ja Venäjän lisäksi olivat Tanska ja Hannover liittyneet valtakunnan vihollisiin, kaikkialla vallitsi sekasorto ja hämminki ja liikkeessä oli mitä kirjavimpia huhuja sekä synkeitä ennustuksia pian tapahtuvasta perikadosta.
Valtakunnan eteläisille rajoille koottiin uusia sotavoimia, mutta Suomesta ei huolehtinut kukaan. Huolimatta siitä, että siellä vallitsivat kaikkialla viholliset, rupesi minua päiväin pidentyessä sydämeni yhä enemmän vetämään sinne. Siihen vaikutti yhtä paljon huoli isänmaani kuin Riikankin kohtalosta, sillä itsepintaisena eli minussa tunto siitä, että Riika on elävien ilmoilla ja että minun on suotu hänet vielä kohdata. Ja niinpä minä eräänä kirkkaana helmikuun aamuna nousin vuoteeltani lujin päätöksin lähteä jälleen kurkistamaan, kuinka asiat olivat Suomen puolella kehittyneet.
Lähdin oitis Grisslehamniin, josta oli suorin pääsy Ahvenanmaalle. Siellä tapasin kreivi Tauben sekä hänen korkeutensa Hessenin perintöprinssin Fredrikin, joka tähän aikaan oleskeli sotatoimissa Ruotsissa ja jonka sanottiin kosiskelevan prinsessa Ulriika Eleonooraa. Nuo molemmat korkeat herrat halusivat juuri miestä tiedustelulle Ahvenaan ja Suomeen ja minä sain kohta määräyksen lähteä matkalle yhdessä Ahokkaan kanssa. Hänen korkeutensa prinssi Fredrik antoi minulle matkarahoiksi joitakin dukaatteja sekä komensi muutamia paikkakunnan talonpoikia saattamaan meitä yli.
Niin lähdimme Herran nimeen vaaralliselle retkellemme. Saattamassa oli kolme talonpoikaa kahdella hevosella. Jää oli sangen epätasaista ja tuon tuostakin täytyi meidän tehdä pitkiä kierroksia sivuuttaaksemme jäänhalkeamia. Muutaman tunnin ajettuamme alkoi puhaltaa ankara tuuli, jää paukkui, vonkui ja halkeili ja syvyys allamme saattoi minä hetkenä hyvänsä avata meille kitansa. Edessämme taivaanrannalla häämöittivät Signilskärin luodot. Kun olimme niistä noin kahden virstan päässä, aukeni takanamme ryskyen ja paukkuen jäälakeus ja kahleistaan vapautuneet aallot alkoivat pärskiä vaahtoaan ilmaan, samalla kun jäälohkareet hirveällä ryskeellä hyökkäilivät toisiaan vastaan. Ruoskain pakottamina laukkasivat hevoset virmapäinä eteenpäin, niiden kavioista sinkoilevat jäänkimpaleet viuhuivat korvissamme ja reet lensivät kohona keikkuen röykkiöiden yli. Yhä uusia aloja lohkesi jäälakeudesta ja raivoonsa saatettu meri seurasi kintereillämme.
Kun pääsimme saarelle ja kuljetimme hevosemme ylös kallioiden välitse, pärskyivät hetkistä myöhemmin jo aallotkin rantoja vasten. Olimme siis vankeina ja saimme kiltisti tyytyä alallamme pysymään. Vasta seuraavana päivänä asettui myrsky, ilma seestyi ja yöksi tuli kova pakkanen. Aamulla oli meri uudelleen siksi vahvassa jäässä, että me uskalsimme lähteä jatkamaan matkaa Ekkerööhön.