Mutta juuri minun havaintoja tehdessäni kuului majasta laukaus ja kohta sen jälkeen syöksyi sieltä ulos Riika hajalla hapsin ja repeytynein vaattein, kädessään savuava pistooli. Hän viivähti majan edessä ainoastaan silmänräpäyksen ja lähti sitten juoksemaan rannalle päin kadoten pimeyteen. Mutta heti laukauksen pamahtaessa olivat sotamiehet nuotiolla kavahtaneet pystyyn ja siepanneet aseensa. Kaksi heistä laukaisi pyssynsä Riikan jälkeen, samalla kun minä syöksyin alas kalliolta ja huusin Riikaa nimeltä.
Sotamiehet, jotka olivat yrittäneet Riikan jälkeen, pysähtyivät hölmistyneinä kuullessaan minun huutoni. Olin jo ehtinyt nuotion valaisemalle alueelle, ja nähdessään minut, yksinäisen miehen, karkasivat kaikki viisi sotamiestä huutaen kimppuuni. Kaksi etumaista kaasin pistooleillani ja kolmannelle heistä valmisti miekkani saman kohtalon. Kaksi jäljellä olevaa lähti pakoon, mutta ennenkuin he ehtivät sukeltaa pimeän suojaan, saivat hekin tehdä seuraa tovereilleen.
Jäljestäpäin muistellessani tuntui koko kohtaus unennäöltä. Taistelu kesti tuskin paria minuuttia, siksi haltioituneella vimmalla käytin minä aseitani. Heti kun viimeinen sotamies sortui miekkani edestä maahan, juoksin rannalle majan taakse ja aloin huudella Riikaa. Mutta tuuli ja meren ulvonta nielivät ääneni enkä kuullut mitään vastausta.
Riensin takaisin nuotiolle. Siellä seisoi ymmällään ja neuvotonna kalastaja, joka aluksellaan oli venäläiset tuonut Sundskäristä tänne. Hän kertoi heidän hämärissä joutuneen haaksirikkoon lähellä rantaa. Kaikki he olivat kuitenkin pelastuneet maalle ja leiriytyneet tähän kallioiden suojaan. Joukon johtaja, aliupseeri, oli pakottanut Riikan menemään majaan sekä seurannut itse perässä. Kohta oli sieltä alkanut kuulua rynnistelyä ja Riikan avunhuutoja sekä sitten laukaus.
Menimme yhdessä kalastajan kanssa majaan ja näimme siellä aliupseerin makaavan kuolleena lattialla. Riikka oli itseään puolustaessaan saanut nähtävästi temmatuksi hänen pistoolinsa sekä sillä tehnyt lopun kiusanhengestään. Mutta minne hän oli itse hävinnyt? Sytytimme nuotiosta tervasroihut käsiimme ja etsimme pitkin rantaa. Jos hänen jälkeensä ammutut laukaukset olisivat sattuneet, niin ainakin löytäisimme hänen ruumiinsa. Mutta emme edes veritäplää keksineet hietikolla. Kuljin kahtaalle päin pitkin rantaa, ryömin rotkoihin ja kiipeilin kallioilla sekä huutelin ääneni käheäksi, mutta kaikki turhaan. Meri vain ulvoi ja möyrysi väsähtämättä, ja kun tuuli vihdoin sammutti soihtuni, palasin uupuneena ja masennuksissa takaisin nuotiolle, jossa kyyrötin lopun yötä synkissä mietteissä.
Heti päivän valjettua olin jälleen kallioilla kiipeilemässä. Yhtä tuloksetonta oli etsintäni tälläkin kertaa. Mutta sen sijaan huomasin nyt, että tämä kovanonnen paikka ei ollutkaan varsinainen kari, vaan kapean kannaksen kautta yhteydessä pääsaaren kanssa. Keksintöni johdosta tunsin mielessäni jonkinlaisen ilon välähdyksen. Entäpä jos Riika onkin sitä tietä pelastunut Kumlingeen? Heikkoa toivoani hämmensi kuitenkin tieto vihollisten oleskelusta saarella. Jos Riika olisikin pimeässä osunut kannaksen kautta Kumlingen manterelle, niin oliko hän siellä voinut välttyä joutumasta vihollisen käsiin? Joka tapauksessa oli minun kuitenkin hetimiten päästävä asiasta selville.
Ilmoitin kalastajalle lähteväni pääsaarelle Riikaa etsimään, ja kun hänellä ei ollut tilaisuutta takaisin paluuseen muutoin kuin minun veneelläni, lähti hänkin mukaani. Risteilimme sitten koko päivän Kumlingen metsissä, missä tapasimme useita piilottelevia kyläläisiä. Heiltä saimme ruokaa sekä tietoja vihollisten hommista, mutta Riikasta ei yksikään tiennyt mitään. Yöllä hiiviskelin vihollisen vartijoiden välitse kyliin ja taloihin, kuunnellen ja kurkistellen ikkunain takana, mutta aina yhtä turhaan.
Nyt alkoi minussa varmistua se, mikä jo tulisoihtujen valossa Riikaa etsiessämme oli mieleeni välähtänyt, että hän nimittäin oli epätoivoissaan syöksynyt mereen. Kun enempi viipyminen Kumlingessa näytti turhalta, palasimme kalastajan kanssa seuraavana päivänä tuolle kovan onnen niemelle. Täällä kuljin vielä pitkin rantoja, kahlasin veteen ja kurkistelin kivien väliin, löytääkseni edes hänen ruumiinsa ja kuljettaakseni sen lepoon siunattuun maahan. Mutta hän oli hävinnyt minulta pienintäkään jälkeä jättämättä.
Istuin pitkän aikaa rantakivellä ja tuijotin raskain sydämin tyyntyvälle merelle, joka kenties kätki syliinsä onnettoman rakastettuni. Vihdoin muistutti kalastaja minua paluumatkasta. Koneellisesti seurasin häntä veneeni luo, jonka työnsimme vesille ja lähdimme auringon länteen painuessa purjehtimaan takaisin Sundskäriin.
* * * * *