Nämä tiedot saatuani nousin heti satulaan ja komentaen upseerin juoksemaan sivullani lähdin ajamaan takaisin Löföön kylään. Tänne tultuani telkesin upseerin saman talon saunaan, jossa hänen kaksi sotamiestäänkin olivat vankeina. Kyläläisten käskin kaiken uhalla pitää heistä vaarin siksi, kun toverini ehtivät tänne. Sen jälkeen tiedustelin miestä, joka lähtisi kanssani purjehtimaan Kumlingeen. Kaikki pitivät yritystä liian uskaliaana, sillä eteläinen oli kiihtynyt oikeaksi myrskyksi ja meri kuohui valkeassa vaahdossa. Tiedustelin edes venettä, että lähtisin sillä yksin matkalle, sillä alallani oli minun mahdoton pysyä. Kukaan ei tahtonut venettänsäkään minulle luovuttaa.
»Senkin naudat!» karjaisin minä vimmastuneena, »elätte meren keskellä, ettekä tuon vertaa uskalla, kun omat silakkaverkkonne eivät ole kysymyksessä. Mutta nyt minä menen rantaan ja valitsen sieltä parhaan veneen itselleni. Jonka oma se on, saa korvauksen tuosta sekä veneensä takaisin, jos Jumala suo matkani onnistua.»
Niin sanoen viskasin upseerin rahakukkaron pihalle miesten jalkoihin, huutaen vielä rantaan mennessäni:
»Mutta älköön huoliko kukaan tulla minua estämään, jos mielii nahkansa eheänä säilyttää!»
Valitsin rannasta sen veneen, joka minusta näytti nopeakulkuisimmalta, vyörytin siihen painolastiksi muutamia kiviä, asetin maston paikoilleen ja parilla potkulla murrettuani oven eräästä ranta-aitasta etsin sieltä purjeet ja tarpeelliset nuorat. Kun kaikki oli reilassa, työnsin veneen vesille, vedin purjeen ylös ja peräsimen ääreen istuen lähdin Jumalan nimeen tuolle vaaralliselle matkalle.
Vene kiiti kuin valkosiipinen lokki aallon harjalta toiselle. Aurinko oli laskullaan ja haikeamielisesti punersivat petäjät kuohujen keskeltä kohoavilla kareilla. Löföönlahden suulle tultuani näin kaukana edessäni vilahduksen purjeesta, joka kuitenkin pian häipyi karien suojaan. Vasta lahdensuun sivuutettuani huomasin, kuinka ankara merenkäynti nyt todellakin oli. Purteni vaipui välistä kuin syvään laaksoon tai hautaan, jota joka puolella ympäröivät vesijyrkänteet, sinkoutuakseen jo seuraavassa tuokiossa huimaa vauhtia ylös aallon harjalle. Silloin painoi aina tuuli purjeen melkein veteen ja joka hetki oli vene vaarassa täyttyä vedellä tai paiskautua kumoon. Oli Jumalan ihme, ettei sellaista kuitenkaan tapahtunut, vaan uskomattoman nopeasti kiiti pursi vahingoittumattomana eteenpäin. Läpimärkänä vaahdon pärskeestä istuin teljolla hoitaen peräsintä ja purjenuoraa. Myrskyn pauhu ja vaahtopäiden loputon vyöryntä taivaanrantaa kohti huumasivat omituisesti aistejani. Keuhkoni täyttyivät voimakkaasta suolantuoksuisesta ilmasta, ja jos Riikaa kuljettava jaala olisi nyt ilmestynyt eteeni, olisin ohjannut veneen suoraan sitä kohti, syöksynyt miekka kädessä kannelle ja alkanut keskellä tätä elementtien raivoa taistelun elämästä ja kuolemasta.
Mutta aurinko oli jo laskenut ja meri alkoi uhkaavasti tummeta. Kaukana en enää ollut Kumlingesta, mutta pimeässä minun olisi mahdoton ohjata venettäni pääsaarta ympäröivien lukuisten karien välitse. Minun oli siis viisainta ennen pilkkopimeän tuloa ohjata veneeni jonkin suuremman karin rannalle ja jäädä sinne huomista odottamaan. Ihan edessäni olikin suurenpuoleinen, kallioinen ja metsää kasvava kari. Mutta maalle laskeminen oli tuiki vaarallista. Ohjasin veneen saaren pohjoispäähän löytääkseni sieltä mahdollisesti tuulensuojaisen maallenousupaikan. Ja aivan oikein, siellä olikin, mikäli yhä lisääntyvässä hämärässä saatoin nähdä, varsin suojainen poukama muutaman kallionenäkkeen kainalossa. Käänsin nopeasti veneen sinne, laskin purjeen alas ja seuraavassa tuokiossa karahti jo veneen pohja rantahiekkaan.
Kiskoin venettä sen verran maalle, etteivät sitä aallot veisi mennessään, tyhjensin sen vedestä ja laitoin keulaan jonkinlaisen suojuksen purjeesta. Sen alle kämpien kääriydyin päällyskauhtanaani ja kuuntelin turvallisin mielin, kuinka myrsky pimeällä ulapalla vihaisesti ulvoi tai päästeli haikeita vihellyksiä kallionhalkeamissa. Pian vaivuin kuitenkin uneen, sillä kahden päivän jännittävä ajo ja yhden yön valvonta olivat minut lopen uuvuttaneet. Viisainta olikin nyt antaa luonnolle osansa, sillä huomenna kyllä tarvitsin niin sielun kuin ruumiinkin voimia.
Mutta tuskin olin puolta tuntia ollut unessa, kun eteeni ilmestyi Riika, tyrkkäsi minua kylkeen ja sanoi: »Joudu, Tapani!» minkä jälkeen hän kiiruhti pois. Heräsin heti ja mieleni täytti omituinen ahdistus. Mutta käsitettyäni sen uneksi, oman ylen suuressa jännityksessä olleen mielikuvitukseni tuotteeksi, ummistin jälleen silmäni ja aaltojen laulu tuuditti minut pian uneen. Mutta paikalla ilmestyi taas Riika eteeni, tyrkkäsi minua ja lausui äskeiset sanat, jotapaitsi hänen kasvoillaan oli tällä kertaa paljon hätääntyneempi ilme.
Kavahdin nyt viivyttelemättä jalkeille, työnsin pistoolit vyöhöni ja miekan kupeelleni sekä lähdin pimeässä hapuillen kiipeämään edessäni olevaa kalliota ylös. Päästyäni sen laelle olin tuulen huokausten mukana kuulevinani pimeydestä naisen äänen, joka pari kertaa kirkaisi vihlaisevasti. Riika! jysähti mielessäni ja sydämeni puristui kokoon. Aloin kompastella ja rotkoihin putoillen juosta umpimähkään eteenpäin. Edestäni kuului taas meren pauhu ja arvasin olevani lähellä toista rantaa. Mutta samalla pilkahti alhaalta tulenvalo silmiini. Kurottauduin kallion reunan yli katsomaan ja näin rannalla suojaisessa rotkossa palavan nuotion, jonka ääressä istui ja makaili viisi venäläistä sotamiestä sekä heidän keskellään yksi meikäläinen talonpoika. Lähellä nuotiota oli pieni turvekattoinen huone, nähtävästi tilapäinen kalastajanmaja.