Saatuani nämä lamauttavat tiedot vaikertelevalta emännältä hyppäsin uudelleen ratsulleni ja lähdin ajamaan itärannalle. Täällä kuulin vihollisten myöhään toissa iltana kulkeneen salmen yli Hammarlandin puolelle. Menimme vitkastelematta lautalla yli ja jatkoimme tiedusteluja. Kaikkialla täälläkin oli tuo samainen joukko ryöstellyt ja useat kertoivat heidän muassaan nähneensä vangitun nuoren naisen. He olivat viettäneet yönsä Hammarlandin Näfsbyssä ja varhain eilen aamulla jatkaneet matkaansa itään päin. Olivatko he menneet Jomalaan vai Finströmiin päin, siitä emme saaneet tarkkoja tietoja. Käskin sen vuoksi toverieni kulkea Jomalaan ja itse lähdin ratsastamaan Finströmiin. Sundin kirkolla sitten yhtyisimme.
Alkoi olla jo ilta ja hevoseni oli hyvin uuvuksissa. Mutta pakotin sen nelistämään yhä eteenpäin. Iltapimeässä saavuin Finströmin kirkolle ja kuulin tuon samaisen vihollisjoukon vankineen kulkeneen tätä tietä ja jatkaneen matkaansa Saltviikiin. Mutta minun oli pakko ensin lepuuttaa hevostani, ennenkuin kykenin takaa-ajoa jatkamaan. Saatuani sen talliin ja hankittuani sille syötävää heittäydyin itse tuvanpenkille pitkäkseni. Mutta unta en saanut koko yönä, vaan vääntelehdin kuin piinapenkissä. Kenties saa Riika tälläkin hetkellä taistella kunniansa puolesta ja mitä voi hän, siteissä oleva nainen, raakoja miehiä vastaan. Kuin painajainen ahdistivat minua hänen terveisensä, että hän kuollessaan muistelee minua. Miksi hän ajatteli kuolemaa? Aikoiko hän omin käsin riistää elämän itseltään, jollei muutoin voisi kunniaansa säilyttää, vai tiesikö hän karanneena sotilaana tulevansa ammutuksi? Emännän kertomuksesta päättäen oli upseeri tuntenut Riikan, kenties hän oli juuri samasta rykmentistäkin, jossa Riikankin oli täytynyt isänmaataan vastaan miekkaa kantaa. Siinä tapauksessa, että hänet olisi tunnettu, oli hänellä kaikista vähimmin odotettavana mitään hyvää viholliselta.
Tällaiset ajatukset risteilivät koko yön polttavina päässäni ja tuskin alkoi aamu hämärtää, kun nousin satulaan ja lähdin yli peltojen ja läpi metsien kiidättämään suorinta tietä Saltviikiin. Täällä sain kuulla vihollisen olleen eilen iltapäivällä ja lähteneen sitten Sundiin päin. Kaikkialla valitettiin heidän ryöstelleen ja varsinkin päällikön käyttäytyneen vallattomasti.
Kun hevoseni oli hetkisen puhaltanut, lähdin samaa vauhtia jatkamaan Sundin kirkolle, jossa olin jo tunnin päästä. Täällä oli jo vihollisjoukko viettänyt yönsä ja lähtenyt aamulla itärannikolle päin. Käskin kyläläisten ilmoittaa tovereilleni, jotka eivät vielä olleet ehtineet Sundiin, että he tulisivat perässäni Sundskärin saarelle.
Painoin sitten taas kannukset ratsun kylkeen ja olin vajaan tunnin päästä Hultassa. Täältä olivat viholliset noin tunti sitten kulkeneet Sundskäriin pakotettuaan erään talollisen viemään heidät jaalallaan yli. Kun lahdella kylän alla näin keinuvan vielä kaksi jaalaa ja sain kuulla toisen jaalan omistajan olevan kotona, menin oitis hänen luokseen ja pyysin häntä viemään minut heti Sundskärin puolelle. Hän epäröi ja asetti kaikenlaisia esteitä, mutta kun minä kärsimättömyydessäni panin hänet lujalle, suostui hän vihdoin.
Etelästä puhalsi navakka tuuli eikä kestänytkään kauan, ennenkuin minä hevosineni nousin Sundskärin rannalle. Viskattuani jaalanomistajalle kaikki mukanani olevat rahat painoin taas kannukset hevosen kylkeen ja lennätin täyttä karkua Löföön taloja kohti. Tultuani ensimmäisen portille näin pihalla kolme kantamuksilla varustettua venäläistä sotamiestä sekä upseerin, joka juuri oli nousemassa hevosen selkään. Tempasin paikalla toisen pistooleistani ja laukaisin sen lähimpään sotamieheen, samalla kun hevosellani ajoin toisen nurin. Ennenkuin kuitenkaan ehdin käydä upseerin kimppuun, painoi hän kannukset hevosensa kylkeen ja lensi täyttä karkua toisesta solasta pakoon. Kolmas sotamies viskasi aseet luotaan ja pyysi armoa. Hyppäsin satulasta ja ajoin hänet hevoseni jalkoihin suistuneen toverinsa kanssa talliin, jonka oven telkesin ulkopuolelta. Hyökkäsin sitten miekka ja pistooli kädessä sisälle. Siellä oli vain pari kuolemaisilleen pelästynyttä naisihmistä, jotka sanoivat kylässä olleen vain nämä neljä venäläistä. Vangitusta naisihmisestä eivät he tienneet mitään.
Palasin kiireesti pihalle, hyppäsin uudelleen satulaan ja lähdin ajamaan upseerin jälkeen. Saavutin hänet lähellä Wargataa ja huusin hänelle venäjäksi, että hän antautuisi. Hän vilkasi taakseen, pysäytti ratsunsa ja huusi vastaan:
»Katsotaanhan, kuka tässä antautuu!»
Samalla ajoi hän täyttä neliä päin, heiluttaen miekkaansa. Laukaisin pistoolini ja haavoitin hänen vasenta kättänsä. Mutta pistooliin olin äsken kiireessä ladatessani pannut liian paljon ruutia, joten se lauetessaan lensi ilmaan. Ennenkuin toista pistooliani ehdin ojentaa vastustajaani kohti, kompastui ylen uupunut hevoseni ja kaatui nurinniskoin, jolloin minun toinen jalkani jäi sen alle. Siinä asennossa laukaisin nyt jäljellä olevan pistoolini aivan edessäni olevan vihollisratsun rintaan, niin että se suistui polvilleen. Vastustajani oli kuitenkin nopeammin jaloillaan ja oli vähällä ehtiä lävistää minut miekallaan. Mutta viime hetkessä sain riuhtaistuksi jalkani irti, kavahdin pystyyn ja miekkani sivaltaen torjuin uhkaavan piston.
Säilämme halkoivat nyt ilmaa ja kalskahtelivat toisiaan vasten ainakin neljännestunnin. Mutta lopulta alkoi vastustajani askel askelelta peräytyä, heitti sitten yht'äkkiä miekkansa jalkoihini ja hoki takaperin hyppien: »Pardon, pardon!» samalla kun hän viskasi eteeni suuren ja täysinäisen rahakukkaron. Pistin miekkani tuppeen, menin hänen luokseen ja ravistaen rinnuksista tiukkasin, missä vangittu nainen ja toiset sotilaat olivat. Peloissaan kertoi hän vangin olevan jo matkalla Kumlingeen. Noustuaan itse kolmen sotamiehen kanssa Sundskärin rannalle oli hän pakottanut jaalamiehen vangin ja toisten sotamiesten kera purjehtimaan yhtä painoa saaren pohjoispään ympäri Kumlingea kohti. Itse hän oli tahtonut käydä vielä Sundskärin kylissä, mutta rahvasta peläten oli pitänyt viisaampana lähettää vangin edellään Turkua kohti. Kysymykseeni, mitä varten he olivat vanginneet turvattoman naisen, vastasi upseeri varmasti tunteneensa hänet samaksi tytöksi, joka oli ollut rakuunana hänen omassa rykmentissään, mutta sitten suomalaisten sissien avulla päässyt karkuun. Jaalassa sanoi hän olevan viisi sotamiestä ja yhden aliupseerin.