»No, sittenpähän nähdään, jahka on yritetty», vastasi Juho rauhallisesti.
Kohta tämän sananvaihtomme jälkeen tuli vihollinen näkyviin. Annoimme heidän marssia kohdallemme ja hyökkäsimme sitten hurraata huutaen pitkässä rivissä päin vihollisen kylkeä. Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan ja nähtyään meidän harvalukuisuutemme, muodostivat viholliset nopeasti rintaman meitä kohti ja ampuivat kolme yhteislaukausta peräkkäin, niin että kaksikymmentä heistä laukasi pyssynsä aina kerralla. Me heittäysimme pitkäksemme eikä meistä kukaan edes haavoittunutkaan, paitsi että yksi kuulista hipaisi kersantti Holmgrenin saappaanvartta. Karkasimme heti laukausten vaiettua pystyyn ja hyökkäsimme eteenpäin. Vasta aivan lähellä pysähdyimme ja ammuimme mekin vuorostamme yhteislaukauksen. Meidän muskettimme olivat ladatut kolmella kuulalla ja vaikutus oli viholliselle sangen tuhoisa. Toistakymmentä heistä kaatui ja jäljellä olevat joutuivat mitä suurimman sekasorron valtaan. Mutta me hyökkäsimme miekoin ja pistimin vitkastelematta heidän kimppuunsa.
»Kyllä kelpaa!» huusin Juholle, nähdessäni hänen hartiavoimin huhtovan ympärilleen kuin kaskenkaatajan.
Taistelu oli pian päättynyt. Luutnantti, yksi aliupseeri ja viisikymmentä sotamiestä jäi tielle virumaan. Ainoastaan välskäri pääsi kahdeksan miehen kanssa pakoon meidän huolimatta heitä liioin ajaa takaa. Saaliiksemme jäi rykmentin kirstu, kaikki heidän rensselinsä ja viittansa sekä muutamia hevoskuormia sekalaista tavaraa.
Taistelupaikalta poistuessamme tapasimme pastori Oxeniuksen, joka kysyi minulta, montako miestä olin taistelussa menettänyt. Vastasin, etten yhtään ainutta. Silloin lupasi hän ensi sunnuntain jumalanpalveluksessa urkkijain huomaamatta kiittää Jumalaa, joka niin harvalukuiselle joukolle oli antanut sellaisen voiton.
Tämän jälkeen tuhosimme pienempiä rakuunajoukkoja Somerolla, Vihdissä ja Lohjalla. Kuljimme sitten Tenholaan ja Hankoniemeen, jossa Ruotsin saarilaivasto silloin oleskeli amiraali Vattrangin komennossa. Täältä menin amiraalin määräyksen mukaan uudestaan tiedustelulle Turkuun. Musketit ja kranaatit käsissä kävin tovereineni yösydännä Turussa, jossa silloin majaili m.m. kaksituhatta kasakkaa. Aamulla saimme Naantalista veneen, jolla saaristossa risteillen ja vihollisten kaleereja vakoillen kuljimme Rymättylän, Nauvon ja Kemiön kautta takaisin Hankoniemeen, josta laivasto sillä välin oli lähtenyt tiehensä minun ehtimättä antaa amiraalille ilmoitusta.
Täältä menin sitten Ahokkaan kanssa Perniönlahden perukkaan, josta otimme Kosken tehtaan rautaproomun ja kuljimme sillä Vänön saarelle. Sinne olimme keväällä jättäneet neljä hevosta. Sijoitimme ne nyt proomuun, hankimme purjeet ja lähdimme viilettämään Ahvenanmeren yli Tukholmaan, jonne saavuimme onnellisesti elokuun 10:ntenä päivänä.
Täällä sain nyt kuulla, että se pieni joukko meikäläisiä, joka oli ollut Ahvenanmaalla, oli vetäytynyt kokonaan Ruotsin puolelle ja että vihollisia oli ilmestynyt Ahvenan manterellekin. Olin nyt kuin tulisilla hiilillä ja tahdoin mitä pikimmin päästä sinne. Kärsimättömyydessäni menin kreivi Tauben puheille, hän kun nykyjään oli Suomen asiain ylin johtomies, ja hän komensikin minut Ahokkaan ja kahden sotamiehen kanssa Ahvenanmaalle.
Oli kuulas elokuun päivä, kun saavuimme Ekkeröön rantaan. Hyppäsin heti maalle päästyäni hevosen selkään ja ajoin täyttä neliä siihen taloon, jossa Riika asui. Portailla tuli talon emäntä minua vastaan ja Riikaa kysyessäni purskahti hän itkuun. Aavistin heti mitä pahinta ja uudistin kiivaasti kysymykseni. Minkä vaikeroinniltaan saattoi, selitti nyt emäntä, että toissa päivänä oli tänne tullut yht'äkkiä pienoinen joukko vihollisia, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja vieneet Riikan vankina mennessään. Muita vankeja eivät olleet ottaneet. Olivatko viholliset rakuunoita vai jalkamiehiä ja kuinka paljon heitä oli, tiedustelin edelleen. Heitä oli ollut vain kymmenisen miestä ja ainoastaan päällikkö oli kulkenut ratsain. Viholliset olivat tulleet niin odottamatta taloon, ettei Riika ollut ehtinyt mennä piiloon. Päällikkö oli katsonut häntä pitkään ja alkanut sitten puhua venäjäänsä, johon Riika ei ollut kuitenkaan mitään vastannut. Sitten oli päällikkö huonolla ruotsin kielellä kysynyt emännältä, oliko Riika hänen tyttärensä, johon emäntä oli myöntäen vastannut. Vai teidän tyttärenne, kyllä varmaankin, oli päällikkö vastannut ilkeästi nauraen ja käskenyt sitoa Riikan kädet. Ryöstettyään sitten mitä käsiinsä saivat ja murrettuaan kirstut ja kaapit auki olivat he lähteneet tiehensä, kuljettaen keskellään Riikaa.
»Sanokaa Löfvingille terveiseni ja että kuolen häntä muistellen ja hänen puolestaan rukoillen», oli Riika pois vietäessä huutanut itkien emännälle, joka omalta itkultaan ei ollut kyennyt mitään jäähyväisiksi sanomaan.