Hetken kuluttua havahtui Juho unenhorroksestaan ja kömpi seisaalleen.
»Taitaa olla viimeinen päiväni tämä», lausui hän liikkeelle lähtiessämme.
»Kuinka niin, niistä sinä sellaista päätät?» kysyin minä tuntien rinnassani omituista apeamielisyyttä, jonka aiheutti yhtä paljon laskevan auringon kaihoisa punerrus autiolla jäätiköllä kuin Juhon sanatkin.
»Niin vain minusta tuntuu», vastasi Juho, ja sitten jatkoimme äänettöminä matkaamme.
Mutta tuskin olimme kulkeneet paria sataa askelta, kun Juho uudelleen pysähtyi ja valitti, ettei hän jaksanut pitää silmiään auki. Täytyi siis pysähtyä ja Juho paneutui taas pitkälleen jäälle. Mutta pakkanen kiihtyi yhtä mittaa ja minun täytyi herättää toverini. Vaikka omia raajojanikin painoi tavaton väsymys, otin minä Juhoa käsipuolesta ja raahasin häntä eteenpäin, sillä jäätikölle yöpyminen merkitsi meille samaa kuin varma kuolema.
Juuri kun aurinko katosi näkyvistä ja hämärä lankesi lumiaavikolle, saavuimme Skagöön saaren pohjoisnokalle. Nousimme maalle ja lähdimme kulkemaan taloja kohti, joita tiesimme olevan sisempänä saarella. Mutta kun olimme juuri kiertäneet erään kallion, ilmestyi eteemme kuin maasta kohoten joukko vihollisen jalkamiehiä, jotka kulkivat sisäsaarelta rannalle päin. Pysähdyimme kuin salaman lyöminä. Minä toinnuin kuitenkin silmänräpäyksessä ja ojensin muskettini. Mutta ennenkuin ehdin sitä laukaista, oli etumainen venäläisistä hyökännyt muutaman askelen eteenpäin ja lävistänyt pistimellään Juhon, joka seisoi minusta muutaman askelen päässä vihollista lähempänä. Melkein samassa silmänräpäyksessä pamahti muskettini ja poikittain Juhon ruumiille kaatui hänen surmaajansakin. Laukaisin heti perään molemmat pistoolini vihollisjoukkoa kohti ja karkasin sitten ylös kalliolle. Takanani pamahti laukauksia, kuulat vinkuivat ympärilläni ja kymmenkunta venäläistä lähti kapuamaan perässäni vuorelle.
Vuorenlaki jatkui verraten tasaisena niemekkeen rantaan saakka, missä se äkkijyrkästi laskeutui mereen. Reunalle tultuani huomasin meren allani olevan pitkin niemen rantaa noin sata askelta laajalti sulana. Takaa-ajajani olivat jo ehtineet vuorenlaelle ja karkasivat huutaen minua kohti.
»Ennen vaikka jäiseen mereen kuin vihollisen valtaan!» päätin minä mielessäni ja syöksyin jyrkänteeltä alas.
Suolainen jääkylmä vesi kerran vain huljahti korvissani, kun sukkulana painuin syvyyteen. Pari silmänräpäystä vielä ja minä olin jälleen pinnalla. Pärskäytettyäni veden silmiltäni huomasin vuoren seinässä leivinuunin muotoisen ja miehen korkuisen onkalon, jonka pohja oli ainoastaan pari korttelia vedenpintaa ylempänä. Parilla vetäisyllä olin onkalon suulla ja vettä valuen kapusin sinne sisään.
Vainoojiltani olin nyt toistaiseksi varmasti turvassa, sillä jäljessäni eivät he voineet tulla yhtä vähän kuin ampumallakaan minuun ulottua. Mutta pakkanen oli nyt sen sijaan sitä vaarallisempi viholliseni. Oitis onkaloon päästyäni väänsinkin vaatteeni ja sukkani niin kuiviksi kuin suinkin jaksoin. Jalkojani paleli armottomasti ja niitä täytyi hieroa yhtä mittaa. Saappaani jäätyivät tuossa tuokiossa koviksi kurikoiksi. Kouristelemalla ja puhaltelemalla sain ne sen verran sujumaan, että kykenin jotenkuten kiskomaan ne jalkaani. Ollapa että onkalossa olisi ollut muutamakaan puunkapula, joihin olisi voinut tulen virittää, mutta ympärilläni oli vain kaljut, pakkasesta kiiltelevät kallioseinät. Sulana pysyäkseni täytyi minun yhtä mittaa hypellä ja hakata käsiäni ristiin rinnan yli. Muskettini ja pistoolini kuivasin parhaani mukaan ja laitoin ne uudestaan latinkiin. Onneksi oli ruutisarveni siksi tiivis, ettei vesi ollut päässyt sinne tunkemaan.