Taivaalle oli kohonnut täysikuu, ja minä kuulin venäläisten huutelevan yläpuolellani vuorenlaella. Silmätessäni ulos selälle huomasin joukon kasakoita lähenevän pitkin jäätikköä samalta suunnalta, mistä minä Juhon kanssa olin muutamia tuntia aikaisemmin tullut. Lähemmäs tultuaan huomasivat he minut, pysähtyivät railon reunalle, laskeutuivat hevosiltaan ja alkoivat ammuskella minua kohti kuin maalitauluun. Kuulat lumpsahtivat milloin veteen, milloin litkahtivat vuoren kylkeen, mutta minä makasin turvassa onkalon pohjalla ajatellen psalmistan sanoja: »Päivällä suojaa Hän minua oikealla kädellään ja yöllä lepään minä Hänen siipiensä varjossa.»
Kasakat näkivät turhan turhaksi, nousivat jälleen hevosilleen ja katosivat näkyvistäni. Vuorelta olivat viholliset nähtävästi myöskin poistuneet, sillä kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Kun kuukin peittyi jonkinlaiseen pilviharsoon ja tuli pimeämpi, päätin koettaa jotenkuten päästä kylmästä olinpaikastani. Vesirajassa pitkin vuoren seinämää olin huomannut kapean jääkaistaleen, joka nähtävästikin oli jäänyt siihen viime myrskyn jäljeltä. Sitä myöten lähdin yrittelemään pois turvapaikastani, sillä mahdotonta minun oli odottaa niin kauan kuin railo olisi miehenkantavaksi jäätynyt. Toisin paikoin oli jääkaistale vain parin vaaksan levyinen, ja ainoastaan suurinta varovaisuutta noudattaen pääsin sitä myöten eteenpäin, nojaten kylkeäni kallioseinään ja tukien joka askelella miekkani kärjellä jäähän.
Oltuani tunnin mitä ankarimmassa jännityksessä pääsin onnellisesti kohtaan, jossa vuorenseinä painui siksi loivaksi, että pääsin huoleti kapuamaan ylös. Jalkani olivat tuossa hitaassa kulussa kylmettyneet melkein tunnottomiksi, jonka vuoksi lähdin nyt juosten kulkemaan taloja kohti. Mutta tultuani niitä lähelle kuulin sieltä venäläisten mellastelua, yksinpä tuulimyllystäkin kuului heidän pulitustaan. Olivat kai sieltä jauhoja etsimässä. Ei siis auttanut muu kuin väsymyksestä, nälästä ja vilusta huolimatta painua takaisin metsään.
Rannalle tultuani lähdin jäätikön yli kulkemaan muuatta etempänä häämöttävää luotoa kohti. Yhtämittaisesta juoksusta oli kurkkuni käynyt kuivaksi, ja kun lähellä saarta kohtasin vähäisen railon, survoin musketin perällä sen ohueen jäähän reiän sekä laskeusin pitkälleni sammuttaakseni edes pahimman janoni. Kun suutani tarpeeksi kostutettuani nostin pääni, huomasin lähellä edessäni kolme kasakkaa, joista etumainen huusi:
»Shto durak!»
Kiukustuneena karkasin pystyyn ja laukaisin muskettini heitä kohti. Kuin paholaisen siivillä hävisivät he heti takaisin saarelle. Sielläkin oli siis vihollisia ja nämä olivat arvatenkin etuvartijoita. Suo siellä, vetelä täällä! Mutta täytyihän jonnekin yrittää. Juoksin siis syrjään kaartaen samalle saarelle, jonne kasakat olivat hävinneet. Kiipesin siellä muutamalle vuorelle, jossa taittelin kasan kuusen havuja, levittäen niistä osan alleni ja toisen osan päälleni. Niin kyyrötin puolet yöstä ja palelin niin, että sielu ja ruumis vapisivat, vaatteeni olivat puolittain jäässä, jalkani melkein tunnottomat eikä unesta luonnollisesti ollut puhettakaan, jonkinlaisessa horrostilassa vain värisin havuvuoteellani tähtien kiiluessa hataran peitteeni läpi.
Ennen päivänkoittoa kavahdin jalkeilleni, sillä oloni kävi yhä sietämättömämmäksi. Mutta liikkeelle en kyennyt lähtemään, sillä saappaani olivat kokonaan jäätyneet ja pusersivat armottomasti jalkojani. Sain ne jotenkuten kiskotuksi pois, jonka jälkeen hieromalla ja puristelemalla sain jalkateriini hiukan tuntoa. Sitten pistin saappaat kainalooni ja lähdin sukkasillani marssimaan takaisin jäälle, jossa kulkuni suuntasin luonaaseen, Getan saarta kohti.
Jää oli kauttaaltaan epätasaista ja rousteista. Lankeilin alinomaa ja sain haavoja käsiini ja jalkoihini, niin että lähes joka askel sillä kahden penikulman taipalella, jonka sukkasillani suoritin, oli verellä merkitty.
Kun aurinko vihdoinkin tämän pitkän ja elämäni vaikeimman yön jälkeen kohosi taivaanrannalle, saavuin Getan saarelle, jonka ainoastaan kapeahko salmi erottaa Ahvenan manteresta. Taloihin en uskaltanut kuitenkaan suoraan mennä, vaan nousin muutamalle lakealle ja metsäiselle vuorelle. Siellä istahdin lopen nääntyneenä puunrungolle osaamatta enää ajatella muuta kuin kuolemaa.
Mitä varten enää kannatti elää? Oliko minulla itselläni paremmin kuin isänmaallanikaan enää mitään tulevaisuuden mahdollisuutta? Kylmällä punerruksella valaisi helmikuun aurinko viluisia maisemia ja ympärilläni oli eloton haudan hiljaisuus. Kuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa värjötin minä, marssien, haavojen, nälän ja vilun masentama mies, siinä kaatuneen hongan rungolla. Toisella saarella makasi kelmeänä ja kangistuneena vihollisen lävistämä uskollinen sotatoverini ja itse olin kuin vainottu metsänpeto, jota kiukkuiset viholliset saarsivat joka puolelta. Ja saman kohtalon alaisiahan olivat melkein kaikki muutkin suomalaiset. Nousisiko taivaallemme enää uusi kointähti? Entä morsiameni? Ah!—