Sietämätön vilun ja nälän tunne ajoi minut kuitenkin pian tylsästä kuoleman horroksesta ja pakotti toimintaan. Isänmaatani ja morsiantani en nyt kuitenkaan voinut ajatella, vaan päämääränäni oli ainoastaan oman kurjan henkeni säilyttäminen. Umpimähkään lähdin liikkeelle ja kiertelin metsässä kuin nälistynyt lintukoira. Tuon tuostakin tapasin ihmisten jälkiä, joita risteili metsässä. Niitä olivat arvatenkin vihollisia paenneet saarelaiset tallanneet. Muutamia jälkiä umpimähkään seuraillessani osuin risuista kyhätylle majalle, jonka edessä yhtyi joukko muitakin jälkiä. Tänne olivat saarelaiset nähtävästikin kätkeneet tavaroitaan, mutta vihollinen oli osunut paikalle ja tyhjentänyt majan. Oven edustalla oli kasa heiniä, jotka vihollinen oli majasta syytänyt. Laskeusin hetkiseksi heinäkasaan istumaan ja pöyhiessäni heiniä jalkojeni ympärille sain käsiini tyhjän, karkean säkin. Sen käärin ensiksi sukkien päälle jalkojeni ympärille, ja kun edelleen pengoin heinissä, tuli sieltä käsiini ensiksi kokonainen leipä ja kohta sen jälkeen pienoinen rasia, joka oli puolillaan voita. Liikutuksesta kostuivat silmäni ja paikalla tulivat mieleeni Danielin sanat jalopeurain luolassa, kun Habakuk Herran käskystä toi hänelle ruokaa: »Herra, vieläkös muistat minua?»
Tuskin koskaan olen sellaisella halulla käynyt leipään käsiksi kuin nyt ja tuskin koskaan on leipä siinä määrin kohentanut masentunutta miestä kuin nyt. Muutaman hetken kuluttua oli löydöstäni jäljellä ainoastaan tyhjä rasia, mutta samalla tunsin minä myöskin jäsenissäni uutta tarmoa ja tarkoitusperäistä toiminnanhalua. Ensiksi täytyi minun saada kunnollisesti lämmitellä sekä jäätyneet saappaani jälleen käyttökelpoisiksi. Kokoilin metsästä puita ja viritin tulen muutamaan suojaiseen paikkaan noin viisikymmentä askelta majasta. Nuotion loimossa lämmittelin sitten perusteellisesti ja sulattelin saappaitani.
Mutta juuri kun olin saanut saappaat jalkaani vedetyksi, alkoi majan luota kuulua ääniä ja venäläisiä sanoja. Viholliset olivat siis taas ihan nenäni edessä! Syysin nopeasti lunta nuotioon niin, että se sammui, ja lähdin takaperin astellen kulkemaan rantaa kohti. Vihollisten huomaamatta pääsin loittonemaan jyrkän rantakallion taakse ja askelteni jäljet näyttivät kuin joku olisi sieltä käsin kulkenut nuotiolle. Vuorenseinämän alle oli meri viimeisen myrskyn aikana muodostanut suojaisen jääkammion. Ryömin sinne sisälle ja päätin siellä odottaa vihollisten poistumista. Mutta entäpä jos viholliset jälkiäni myöten, huolimatta niiden suunnasta, tulisivatkin tänne? Silloin voisivat he vähillä voimin vangita minut tässä komerossa. Ryömin siis kohta jälleen ulos, tarkastin ampuma-aseeni ja aloin sitten astella edestakaisin jäätiköllä vuoren alla. Jalkojani kirveli ankarasti ja minä vedin kengät sekä sukat pois. Silloin huomasin jalkojeni aina polviin saakka olevan valkoiset kuin paleltunut nauris. Aloin kiireesti hieroa niitä lumella ja tein sitä siksi, kunnes vihavoiminen lakkasi ja minun tuli lämmin ja väsyin. Sitten vedin taas sukkakulut ja kengät jalkaan sekä jatkoin edestakaisin kävelyäni. Mutta tuon tuostakin täytyi minun uudelleen paljastaa jalkani sekä hieroa niitä lumella. Vihollisilta, Jumalan kiitos, sain täällä vuoren alla olla sentään rauhassa.
Illan hämärtäessä näin edempänä jäätiköllä liikkuvan yksinäisen mieshenkilön. Menin hänen luokseen ja huomasin hänet keski-ikäiseksi kalastajaksi, joka kantoi sylissään noin kymmenvuotiasta tyttöään. Hän kertoi olleensa vihollisia paossa eräällä autiolla luodolla, mutta kylmä ja nälkä olivat ajaneet hänet liikkeelle. Tyttärensä sanoi hän olevan vilusta melkein tunnottoman ja nyt sanoi hän menevänsä kylään, vaikka se olisi vihollisia täynnä.
Kalastajasta erottuani nousin jälleen maalle, mutta toisesta kohdasta kuin mistä olin jäälle tullut. Harhailin taas metsässä ja eräitä jälkiä seurattuani osuin muutamaan vuorenonkaloon, johon huomasin joitakin tavarasäkkejä ja tynnyreitä kätketyksi. Aloin tutkia ja kopeloida niitä ja iloni ei ole suinkaan vähäksi arvattava, kun luolasta löysin kaksi tynnyriä savustettua lehmänlihaa sekä tynnyrillisen kuivattuja leipiä. Edelleen oli luolassa melkoinen kasa villoja käärittynä vanhaan nuottakuluun. Ensiksi käytin hyväkseni osan villoista suoltamalla niitä jalkojeni suojaksi niin paljon kuin saappaisiini mahtui. Sitten otin kymmenen leipää ja kaksi suurta lihapalaa, jotka sälytin aamulla risumajalla löytämääni tyhjään säkkiin, ja niin varustettuna lähdin kiitollisin mielin marssimaan eteenpäin.
Löydettyäni kauempaa länsirannalta mielestäni turvallisen paikan kyhäsin siihen pienen havumajan, jonka eteen viritin hitaasti, mutta kestävästi palavan rakovalkean. Siinä kyyrötin sitten kokonaista kolme vuorokautta, tuntien oloni edellisiin päiviin verraten kerrassaan ruhtinaalliseksi, sillä olihan minulla ruokaa ja lämmintä. Juomaa sain siten, että tyhjensin pari mukana kuljettamaani käsikranaattia, kuumensin ne nuotiossa ja kannoin jäälle, johon ne sulattivat aina kerrakseen muutaman lusikallisen vettä.
Kun vihollisia ei kuulunut eikä näkynyt, arvelin heidän viimeinkin jättäneen nämä seudut ja lähdin liikkeelle, kun ruokavaranikin alkoivat olla jo lopussa. Ensiksi ohjasin kulkuni Dyngööhön, jossa muutamien talojen asukkaat olivat jo palanneet pakosalta. Tuntuipa tavattoman suloiselta saada taas lämpimässä tuvassa oikaista lopen väsyneet raajansa levolle. Mutta kun olin muutamia tunteja uinaillut ja aioin nousta jalkeilleni, en tuntenutkaan kykeneväni liikkeelle. Jalkani olivat käyneet aivan tarmottomiksi kuin halvatulla.
»Täytyy kai minun jotenkin päästä eteenpäin, sillä enhän minä tännekään voi jäädä elävältä mätänemään!» päättelin mielessäni koettaen turhaan pakottaa jalkojani ottamaan askelia. Vihdoin suostui kaksi miestä taluttamaan minua. Heidän välissään kompuroiden pääsin toiseen kylään, josta sain taas kaksi taluttajaa eteenpäin. Sillä tavoin pääsin kylä kylältä kulkien vihdoin Finströmin pitäjään. Siellä sain aluksi hoivaa muutaman yksinäisen ja iäkkään leskivaimon luona. Olin nyt todellakin kuin Elia Zarpathin lesken luona, sillä kaikkialla ympäristössä vallitsi suuri hätä ja puute vihollisen ryöstöjen ja väkivallan jäljiltä. Myöskin mummo oli menettänyt suurimman osan vähäisestä omaisuudestaan.
Ennen pakoon lähtöään oli mummo kätkenyt navetan lakkaan heinien alle tynnyrillisen kuivia leipiä, lumikinokseen säkillisen jauhoja sekä navetan lakkaan toisen säkillisen herneitä. Kuin ihmeen kautta olivat ne säilyneet vihollisen nuuskinnalta samoinkuin ladon alla olleet voipytty ja pari leiviskää juustoa. Ja kerrassaan Jumalan ihmeeltä tuntui se, mitä tapahtui seuraavana päivänä siitä, kun olin mummon luokse tullut. Viholliset olivat vieneet hänen ainoan lehmänsä, mutta se palasikin nyt odottamatta kotiin nuora sarvissa ja iloisesti ammuen. Kyyneleitä vuodattaen ja ääneensä Jumalaa kiittäen talutti mummo lehmänsä navettaan ja haki sille heiniä eteen. Eikä todella sellaisen ihmeen arvoa voi käsittää muut kuin ihmiset, jotka ovat olleet niin suuressa hädässä kuin minä ja useimmat kansalaiseni tänä kovana aikana.
Mummo ryhtyi heti ensi päivänä hoitamaan paleltuneita jalkojani. Hän laittoi heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen lannasta puuromaisen keitoksen, jota hän kääreiden sisässä asetti jaloilleni niin kuumana kuin ihoni suinkin sieti. Minä liikuin nelinkontin ryömimällä, hakkasin halkoja, korjasin tuvan oven, ikkunan ja lattian, jotka vihollinen oli rikkonut, sekä muurailin ränstynyttä uunia.