»Varmastikaan hän ei ole parhaalla tuulella saadessaan tietää, mihin suihin hänen kalkkunansa ja viininsä ovat joutuneet. Mutta kukapa hänelle olisi kalkkunoita paistanutkaan, kun sinä, Tapani, siirsit hänen kokkinsa Tukholmaan.»
»Levittäkäähän tuosta kaviaaria leivällenne ja voikaa kuin pajarit.»
»Galitzinin malja, toverit, sillä paitsi tätä ihanaa ateriaa ansaitsee hän sen siitäkin syystä, että koettaa pitää yllä järjestystä ja hillitä sotilastensa ilkivaltaisuuksia. Kuulittehan viimeksi Raisiossa ollessamme, kuinka hän keväällä oli hirtättänyt muutamia upseerejaan, jotka olivat rahvaan keskuudessa harjoittaneet julmuuksiaan.»
»Kas sillä lailla! Siitä hän ansaitsee vielä toisen maljan. Jos hän sitä tekisi ahkerammin, niin ei meitä sissejä tarvittaisikaan muuhun kuin kalkkunoita paistamaan.»
»Eläköön ruhtinas Galitzin!»
Risteiltyämme ympäri Varsinais-Suomea ja läntistä Uuttamaata saavuimme syyskuun alkupuolella Mietoisiin. Täällä yövyimme erääseen yksinäiseen metsätorppaan. Yön aikana jutteli talonväki meille muun muassa Mahalan Mikosta, joka oli pitäjän rikkain talollinen sekä samalla tavattoman vihainen sisseille ja muille, jotka vielä sotaa kävivät. He sanoivat hänen pitävän koko pitäjää pelon vallassa.
»Vai on hän sellainen porho. Täytyypä pistäytyä häntä huomenna tervehtimään», sanoin minä.
Lähdin siis seuraavana päivänä matkaan jättäen toverini torppaan levähtämään edellisten päivien monien jalkavaivojen jälkeen. Mahalaan tultuani menin tupaan, jossa isäntä itse veisteli uunin luona jotakin kalupuuta.
»Hyvää päivää, Mikko!» tervehdin minä ja istuin penkille.
Hetkisen katsoi isäntä minua tuuheiden kulmiensa alta ja ärähti sitten: