Samassa näimme tietä lähenevän kahden hevosen vetämäin kuormastovankkurien. Edellä ratsasti kolme rakuunaa ja perässä seurasi samoin kolme.
»On viisainta ampua ensiksi kuormahevoset, ettei saalis missään tapauksessa pääse käsistämme», sanoin miehilleni ja määräsin kaksi heistä siihen toimeen, »me toiset käytämme samalla aikaa aseitamme etumaisten rakuunain suistamiseen».
Kun kulkue oli ehtinyt melkein kohdallemme, annoin merkin, ja samalla pamahtivat meidän kaikkien musketit. Näin molempain kuormahevosten suistuvan tielle sekä kahden etumaisista rakuunoista kierähtävän alas satulasta. Hurraata huutaen hyökkäsimme nyt tielle ja samalla sai kolmas edellä ratsastaneista rakuunoista osansa minun miekastani. Jäljessä ratsastavat laukaisivat ampuma-aseensa meitä kohti ja kääntyivät sitten ympäri lähtien täyttä laukkaa ajamaan takaisin.
Taistelu oli siis pian suoritettu. Kävimme nyt kiireesti tarkastamaan suurten, umpinaisten vankkurien sisältöä. Mutta mitäs tämä? Kun olimme lyöneet auki vankkurien perässä olevan oven, tulvahti sieltä vastaamme oikea kanatarhasävelmä: kiekuntaa ja hätääntynyttä kanan kaakotusta! Vankkureissa oli nimittäin joukko jaloistaan sidottuja kalkkunoita, kukkoja ja kanoja. Toisessa vankkurien osassa näkyi kaikenlaisia hienompia ruokatavaroita ja viinipulloja. Ahneesti odottamamme postin sijasta olimme saaneet siis joukon herkkuja, joita nähtävästi kuljetettiin Turkuun ruhtinas Galitzinin pöytää varten. No, eihän tämäkään ihan hullumpaa ollut nälkäisille sisseille, jotka tavallisesti saivat tyytyä kovaan leipään, veteen ja naurispaistikkaisiin sekä olla kiitollisia, jos sitäkään aina oli tarjolla.
Kun olimme vankkurien sisällöstä tyhjentäneet kaiken sen, mitä mukanamme jaksoimme kuljettaa sekä hankkiuduimme painumaan jälleen metsään, huomasimme, että yksi joukostamme, nuori Klaus Rönnberg, makasi hengetönnä tienpartaalla. Hän oli saanut otsaansa vihollisen karpiinin kuulan. Seisoimme hetkisen äänettöminä ja allapäin hänen ympärillään ja ryhdyimme sitten valmistamaan hänelle hautaa kummun rinteeseen, kahden petäjän väliin. Kun olimme laskeneet toverimme aseineen sinne havuvuoteelle, siunasin minä haudan, minkä jälkeen yhteisesti veisasimme virren ja peitimme haudan. Yksi miehistä leikkasi toisen petäjän kylkeen ristin sekä vainajan nimikirjaimet.
Kun palasimme tielle kantamuksiamme korjaamaan, juolahti mieleeni muuan asia. Otin oitis poveltani palan paperia ja kirjoitin siihen nopeasti sanat: »Tämän kuorman valloitti vänrikki Tapani Löfving sotilaineen ja siihen hän katsoi olevansa täysin oikeutettu, koska Ruotsin ja Venäjän välillä vallitsee vielä täydellinen sotatila. On halpamaista raakuutta kostaa tätä minun tekoani rauhallisille talonpojille.»
Kirjeen jätin vankkureihin ja saaliimme korjaten katosimme senjälkeen metsään. Tultuamme iltapäivällä erään yksinäisen metsäniityn reunaan päätimme leiriytyä eräälle pihlajia kasvavalle puronäyräälle. »Vietetäänpäs sitten tässä somassa paikassa Klaus-vainajan peijaita», sanoin minä miehille, ja pian loimusi puiden välissä iloinen nuotio ja mukaamme sieppaamistamme kalkkunoista alkoivat höyhenet pelmuta ilmassa, kun miehet kävivät niitä kynimään. Vesi kielellä istuimme tulen ympärillä, kun puolikymmentä lihavaa kalkkunaa kärisi vartaissa.
Viinipullot avattiin ja herkullinen ateria alkoi.
»Ruhtinaallinen ateria!» mökelsi joku joukosta suu täynnä mehevää kalkkunaa.
»Ruhtinaallinen kylläkin, sillä Galitzinille nämä herkut olivat varmasti aiotut», huomautin minä.