»Mahalan Mikkoa ei ole ennenkään tyhjistä kieräilyistä syytetty», sanoi hän kätensä ojentaen. »Oikeille Suomen sotilaille en ole koskaan ollut nurja, vaikka joutavanpäiväisiä vihollisen härnääjiä en kärsikään.»
Palasimme siis hyvinä ystävyksinä tupaan, jossa ukko komensi emäntänsä laittamaan vieraalle ruokaa. Itse kaasi hän minulle nurkkakaapissa olevasta pullosta ryypyn. Emännän kuulin uunin luona hääriessään tiedustelevan hiljaa mieheltään, kuka minä olin, mihin isäntä kuului vastaavan, että olin muuan hänen vanhoja tuttaviaan.
Syötyäni ilmoitti isäntä, että Lehtisen kartanossa majailee komennuskunta venäläisiä ja että hän on luvannut myydä koiranpenikan komennuskunnan päällikölle, kapteeni Losakoville. Jos siis minä haluaisin tutustua tähän joukkokuntaan, niin voisin lähteä hänen kanssaan viemään penikkaa ja olla olevinani hänen renkinsä. Minä en epäillyt enää ollenkaan isännän luotettavaisuutta ja suostuin mielihyvin hänen ehdotukseensa.
Lähdimme siis oitis matkaan. Isäntä itse nousi hevosen selkään, mutta minä kävelin hänen rinnallaan ja kannoin käsivarrellani koiranpenikkaa. Perille tultuamme menin isännän kanssa kapteenin luokse, missä meille tarjottiin ryypyt. Kapteenin ja hänen luutnanttinsa välisestä keskustelusta, joka luonnollisesti kävi venäjäksi, sain siepatuksi tietooni pääasiallisimman sisällön viimeisestä armeijalle annetusta päiväkäskystä.
Ulos tultuani juttelin pihalla olevien sotamiesten kanssa. Silloin lähestyi meitä tallin luota eräs talon rengeistä, jonka hämmästyksekseni huomasin entiseksi Turun läänin jalkaväkirykmentin sotilaaksi. Olin nähnyt hänet kapteeni Andersenin komppaniassa ja oli hän luultavastikin palannut kotiseudulleen Pälkäneen tai Isonkyrön taistelun jälkeen. Sen pahempi näytti hänkin tuntevan minut. Kun sain tilaisuuden lähestyä häntä, pistin sotamiesten huomaamatta hänen käteensä pari karoliinia ja samalla kuiskasin:
»Ethän ole tietävinäsi mitään?»
»Mitäpäs minä», kuiskasi hän vastaan.
Mahalan isännän tultua lähdimme kartanosta ja minä päätin mennä täältä suoraan Vehmaisten ja Taivassalon puolelle, saadakseni tavata siellä arentimies Fingerrosia, joka oli minun hyvä ystäväni ja jolta olin ennenkin saanut tärkeitä tietoja. Isäntä lupasi toimittaa sanan tovereilleni, että he omia aikojaan pyrkisivät lahden yli Vehmaisten puolelle, missä sitten tavattaisiin Lahdenrannassa.
Eräästä Lehtisten kartanon torpasta lähti kaksi nuorta miestä soutamaan minua lahden yli. He laskivat minut maalle muutamalle matalakallioiselle rannalle vakuuttaen, ettei siitä ollut enää pitkälti Lahdenrannan taloon. Annoin heille karoliinin mieheen soutupalkkaa, minkä jälkeen he lähtivät takaisin. Minä sen sijaan lähdin astelemaan päinvastaiseen suuntaan. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun noin parisataa askelta kuljettuani aukeni leveä salmi eteeni! Minut oli siis katalasti jätetty saareen! Veneellä liikkuvia ei näkynyt missään, paitsi noita kiireesti poissoutavia saattajiani, jotka eivät huudoistani eivätkä viittomisistani olleet millänsäkään. Minun ei auttanut muu kuin niellä kiltisti harmini ja ruveta miettimään muita pelastuskeinoja.
Palasin manteren puoleiselle rannalle, mutta yhtään ihmistä en nähnyt salmen takana liikkuvan. Etäämpänä näkyi kyllä jonkin talon tai torpan katot ja huutoni olisi mahdollisesti kuulunut sinne saakka, mutta ainakaan ensi hädässä en siihen keinoon aikonut turvautua, sillä hädässä huutaminen on minusta aina ollut vastenmielistä. Parasta oli siis laittaa olonsa saarella niin mukavaksi kuin mahdollista ja odotella, kunnes näköpiiriin ilmestyisi veneitä. Ilta oli jo varsin lähellä, ja minä ryhdyin sen vuoksi keräämään puita, joista yöksi voisin kyhätä itselleni nuotion.