Kun suurella vaivalla olin saanut kootuksi melkoisen risuröykkiön suojaiseen paikkaan saaren keskelle, oli jo ehtinyt tulla joltinenkin hämärä. Juuri kun kumarruin tulta virittämään, olin kuulevinani aironloisketta saaren toisesta päästä. Riensin suinpäin sinne ja näin todellakin oman saareni ja toisen pienemmän saaren välissä liikkuvan veneen, jota soudettiin mannerta kohti.
»Hohoi, ystävät», huusin minä, »ottakaahan veneeseenne minut.»
Soutajat pysähtyivät ja meloivat lähemmäksi, jonka jälkeen vanhan miehen ääni kysyi:
»Kuka se on ja miten sinä olet ilman venettä sinne joutunut?»
Selitin nyt lyhyesti, miten olin saareen joutunut, sanoen olevani
Turusta kotoisin sekä liikkuvani karjan ostossa.
»No kaikenlaista koiruutta sitä tänä aikana tehdäänkin», jahkaili ukko ja työnsi rantaan veneensä, johon minä viivyttelemättä sijoittausin istumaan. Paitsi ukkoa häämötti veneen perässä myöskin pari naisihmistä. He olivat sen torpan väkeä, jonka katot näkyivät tänne, ja olivat he täällä saarten rantamilla kierrelleet meriruokoja leikkaamassa.
Rantaan päästyämme kysyin tietä Lahdenrantaan ja kiitettyäni ystävällistä torpanväkeä avuliaisuudestaan lähdin viidakon halki astelemaan osoitettuun suuntaan. En ollut kuitenkaan pitkälle ehtinyt, kun olin kuulevinani keveitä askeleita takanani. Pysähdyin ja käännyin katsomaan jäljelleni, mutta samassa kietoutui kaksi pehmeätä käsivartta kaulaani ja värisevä naisen ääni kuiskasi:
»Tapani!»
Kun en hetken aikaan kyennyt mitään virkkamaan, kietoutuivat kädet vielä lujemmin kaulaani ja puoleksi itkien, puoleksi nauraen kuiskasi sama värisevä ääni:
»Tapani, etkö sinä taaskaan minua tunne, vaikka minä olen naisen vaatteissakin?»