Nyt oli minun vuoroni kietoa käteni rinnoilleni nojaavan solakan naisvartalon ympäri ja pimeässä etsivät huulemme intohimoisesti toisiaan. Ja, totta puhuakseni, tämä olikin ensi kerta, jolloin minä ikävöivän miehen hurmiolla syleilin ja suutelin Riikaa.
Mutta enpä tahdo lukijaa kyllästyttää tällaisen hempeän kohtauksen pitemmällä kuvailulla eikä minun miekan käytössä kovettunut käteni sellaisiin kuvailuihin oikein pystykään. Mainitsen sen vuoksi vain lyhyesti, että kun katkonaisista sanoista ja hyväilyistä vihdoinkin selviydyimme järkevään keskusteluun, sain kuulla selityksen Riikan merkilliseen katoamiseen vuosi sitten Kumlingen länsirannalla. Paettuaan majasta, jossa hän oli ampunut ahdistajansa, kuten edellä on jo kerrottu, hän oli säkkipimeässä juossut umpimähkään pitkin rantaa ja niin osunut sille kapealle kannakselle, joka yhdisti tuon kallioisen niemekkeen pääsaareen. Minun huutoani hän ei myrskyn ja oman kuohuisen mielentilansa takia ollut lainkaan kuullut. Pääsaarella hän oli sitten piilotellut kokonaista kaksi vuorokautta eräässä ahtaassa luolassa.
»Ihan luolan edustalta kuulin kerran askelia ja varustauduin jo kuristamaan itseni sukkanauhalla, jos venäläisiä olisi ilmestynyt luolan suulle», kertoi Riika.
»Voi poloinen tyttöni, ne askelet eivät varmaankaan olleet kenenkään muun kuin sinun oman Tapanisi, joka kuoleman tuskassa etsiskeli sinua kaikkialta saaren metsistä», huudahdin minä.
Sitten kertoi Riika edelleen, kuinka nälkä ajoi hänet lopulta luolasta ja kuinka hän yön aikaan henkensä kaupalla lähti rannalta löytämällään veneellä merelle ja osui Björkööhön, missä hän sai hoivaa edellämainitun kalastajaparin luona. Kun vihollisia tuli Björkööhönkin, hän ei tuntenut oloaan siellä enää turvalliseksi, vaan lähti taas yksin harhailemaan saarelta toiselle, tullen lopuksi tänne manterelle ja tarjoutuen palvelukseen nykyisen isäntäväkensä luokse.
Lopetettuaan kertomuksensa veti Riika röijynsä alta pistoolin ja lausui sitä minulle näyttäen:
»Tämä on sama ase, jolla silloin riistin ahdistajaltani hengen. Paetessani se unohtui käteeni ja olen sitä sen jälkeen aina pitänyt ladattuna mukanani, jollei muuta niin tehdäkseni sillä nopean lopun itsestäni, jos uudelleen olisin joutunut samanlaiseen asemaan. Mutta, Jumalan kiitos, täällä olen saanut elää rauhassa. Tosin meillä on pari kertaa pistäytynyt venäläisiä, mutta he ovat käyttäytyneet siivosti ja kummallakin kertaa minä ehdin piiloutua tuvan ylisille.»
Kun olin lyhyesti kertonut omat, viime näkemämme jälkeiset vaiheeni, tarttui Riika käteeni ja huudahti:
»Voi rakkaani, mitä sinä oletkaan saanut kestää! Mutta nyt sinun täytyykin jäädä minun hoidettavakseni.»
Yhdessä kuljimme nyt torppaan, jossa Riika ilmaisi isäntäväelleen, kuka minä oikeastaan olin. Osaaottavasti puristivat vanhukset kättäni ja pyysivät minua käyttämään hyväkseni sitä kestitystä, mitä he tänä kovana aikana saattoivat tarjota.